Koska maailma loppuu huomenna, pitää tehdä tällainen definitiivinen lista sitä ennen. Maailma ehkä loppuu, mutta bittiavaruus on ikuinen, niinhän?
(huom. hyvin fiilispohjalta tehty lista. Nämä tuntuu juuri tällä hetkellä tärkeiltä ja kestäviltä)
20 parasta biisiä ikinä sattumanvaraisessa järjestyksessä:
1. M.I.A. - Paper Planes
Satiiria The Clash-samplen varassa rullaavan täysin vastustamattoman popräpin muodossa. Jos kertosäe on typeryydessään loistava, vielä typerämpää on yrittää laulaa sitä itse. Vaihtoehtona joko olla puolet kertsistä hiljaa, mikä on outoa, tai sitten matkia suullaan revolverien ja kassalippaiden ääniä, mikä on ehkä vielä oudompaa. Ainakin jos et ole Michael Winslow.
2. Big Black - Kerosene
Tästä olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin, etsivä löytää. Mutta sanotaan nyt vaikka, että Steve Albini on tuottanut muun muassa sellaisen levyn kuin Nirvanan In Utero, mutta tämä biisi on silti upeinta, mitä hän on ikinä tehnyt.
3. Jay Reatard - My Shadow
Jokainen genre on arvokas omine ansioineen. Tässä kappaleessa on jotain sellaista, johon pystyy vain punk, kun se on parhaimmillaan. En osaa edes pukea sitä täysin sanoiksi. Se on jotain pahoin tarvitsemaasi, mikä näkyy suoraan edessäsi, mutta johon et ylety, vaikka miten yrittäisit.
4. Dead Kennedys - Holiday in Cambodia
East Bay Rayn loistava sävellys, jossa on aikansa punkille epätavallisen paljon sävyjä ja jännitteen kasvattelua, kohtaa Jello Biafran parhaat lyriikat. Huom! Tässä albumiversiossa on paljon enemmän pahaenteisyyttä ja vapauttavaa potkua kuin sinkkuversiossa.
5. My Chemical Romance - Welcome to the Black Parade
2000-luvun parasta rockoopperaa. Häpeilemättömän idealistiset sanat, yksi sukupolvensa parhaista rockbändeistä kaikilla parhailla paukuillaan ja Gerard Way. Mies, jonka teatraalinen laulutyyli ja sanojen ylilausuminen ärsytti aluksi, kunnes tajusin, että sehän on nerokasta juuri sellaisenaan. Alun toiveikas pikkupoika muuttuu loppuun mennessä itsevarmaksi pantteriksi. Minä tiedän tämän kaiken jo. Nyt odotan kaikkien muiden unohtavan sen teinibändileiman ja seuraamaan perässäni, täällä on kaunista.
6. Rihanna - We Found Love (feat. Calvin Harris)
Se säveltään ja intensiteettiään nostattava house-jumputus. Se sen jälkeen tuleva lapsuuteni eurodancebuumista muistuttava osio. Se Rihannan laulusuoritus, joka tuo sävellyksen välittömyyteen kontrastina kauneutta ja haurautta. Se on siinä.
7. Beastie Boys - Sabotage
Näitä biisejä ei tarvi selitellä. Tämä on ihan saatanan typerä biisi ja ihan saatanan hyvä myös. Harmillisesti en löytänyt versiota paremmalla äänenlaadulla.
8. Billy Bragg - Waiting for the Great Leap Forwards
"Some people sing about love, some people sing about war, some people sing about a better world to come. Well, I sing about all three and this is my theme song" - Billy Bragg
9. Patrik Fitzgerald - Set We Free
Yhden miehen punk-akteista se alkuperäinen, omaperäisin ja turhaan unohdetusta statuksestaan huolimatta myös se paras. Set We Free on miehen anthemeista parhaiten kiteytynyt.
10. GZA/Genius - 4th Chamber
Yksi parhaita biittejä ikinä. Kaikki neljä räppäriä heittävät hyvät verset, mutta show'n varastaa kolmantena eteen astuva RZA. "Six million devils just died from the Bubonic flow"-rivin tapaiset punchlinet tuovat välitöntä tyydytystä. Jälkijunassa tulevaa tyydytystä tuo se, kun viimein tajuaa, että RZA:n säe päättyy peace-sanan tavaamiseen rivillä "Protons electrons always cause explosionssss!"
11. Radiohead - Videotape
Myös tästä olen aikaisemmin kirjoittanut jotain pientä. Täysin musertava kappale, lähes mahdoton kuunnella liikuttumatta.
12. Wu-Tang Clan - Bring Da Ruckus
Ja lisää Wu-leiristä. RZA:n biitissä tapahtuu hyvin vähän, mutta juuri tarpeeksi luodakseen uhkaavan ilmapiirin Clanin parhaille räppäreille esitellä itsensä tällä debyytin aloitusraidalla. And hiphop hasn't been the same ever since. Joudun kuuntelemaan tämän usein kolme kertaa peräkkäin, ennen kuin pystyn jatkamaan levyn muihin kappaleisiin.
13. Anaal Nathrakh - Blood Eagles Carved on the Backs of Innocents
Musiikiksi puristettua misantropiaa. Anaal Nathrakhin diskografiasta ei brutaaliutta ja mahtipontisuutta puutu, mutta tässä säkeistöjen kipakan kaaoksen ja kertosäkeen majesteetillisuuden yhteispelissä on silti jotain erityistä.
14. Nick Cave and the Bad Seeds - Love Letter
Tämä kappale piti kuulla livenä, ennen kuin se nousi kestosuosikiksi. Nykyään tätäkin on hankala kuunnella ilman palaa kurkussa. "Rain your kisses down upon me, rain your kisses down in storms" on ehkä kappaleen hienoin rivi, mutta lopussa toistuva yksinkertainen ja rikkinäinen pyyntö "Come back to me" on silti se kouraisevin.
15. Meshuggah - Combustion
Niin paljon kuin pidänkin Meshuggahin käsittämättömistä polyrytmeistä ja muista teknisisistä aivonnyrjäyttäjistä, ei tämän kappaleen suoraviivaisen päälle rynnimisen voimaa voi liikaa hehkuttaa.
16. Jackson C. Frank - You Never Wanted Me
Täydellinen erobiisi. Ensimmäisessä säkeistössä laulaja uskoo, että olisi ollut oikea mies hänelle, jos hän olisi oppinut tuntemaan miehen paremmin: "You never wanted me babe, you never knew me at all". Mutta viimeiseen säkeistöön tultaessa eroprosessi on tullut luonnolliseen päätepisteeseensä: "You never wanted me and now I feel the same". Väliin mahtuu monta hienoa riviä epäsuotuisista rakkaussuhteista ja sen vaikeampien aikojen ahdinkoa ymmärtävä, mutta ympyrän sulkeutumiseen kiinnittyvä tarina tekee siitä sopivan kappaleen moneen tilanteeseen.
17. The Strokes - Under Cover of Darkness
No pohjimmiltaanhan tämä on vain pirun loistava rockbiisi. Mutta jälleen kertosäkeen I'll wait for you -sanojen toiveikkuus vaan vetoaa minuun. Huomasin vasta nyt tämän olevan pienimuotoinen alateema tällä listalla. Toivon antaminen ja itsevarmuuden buustaaminen on niitä asioita, joita musiikki tekee monesti paremmin kuin mikään muu taiteenmuoto.
18. Bob Dylan - Subterranean Homesick Blues
60-luvun vaihtoehtokulttuurin tiivistys kahteen minuuttiin. Ensimmäinen rapkappale. Ensimmäinen musiikkivideo.
19. Television - Marquee Moon
Se tapa, miten rummut, basso ja kaksi kitaraa osuvat kaikki erikseen iskuillaan hiukan eri kohdalle asuttaamansa tahtia, mutta toimivat silti symbioosissa keskenään, luo kappaleen alkupuoliskolle vastustamattoman etenemisen fiiliksen. Etenkin kuulokkeilla tämä soittimien yhteispeli tulee ansaitusti oikeuksiinsa. Ja se, miten biisin koko toinen puolisko on yhtä pitkää kliimaksiinsa hiljaa kasvavaa kitarasooloa, ottaa viimeisetkin luulot pois. Harvoja yli kymmenen minuutin biisejä tekee mieli pyöräyttää monta kertaa peräkkäin, tämä on yksi niistä. Yksi kaikkien aikojen kitarabiisejä.
20. The Pogues - Fairytale of New York
The joulubiisi. Shane MacGowan taitaa olla hitusen aliarvostettu lauluntekijä. Parhaina päivänään hän oli yksi suurimmista.
__
Joku saattoi huomata, että listalla on peräti kahdeksan kappaletta, jotka ovat ilmestyneet viimeisen seitsemän vuoden aikana. Musiikin tilalla ei ole mitään hätää.
torstai 20. joulukuuta 2012
perjantai 14. joulukuuta 2012
1-2 > 3-4
Ajauduin katsomaan televisiosta American Wedding -elokuvaa, kolmatta elokuvaa American Pie -sarjassa. Ajattelin, että hyh, on tämä kyllä vieläkin paljon huonompi kuin kaksi ensimmäistä American Pieta*. Heti perään huomasin tutunkuuloisen kappaleen pop punkkia soundtrackilta. Tarkastin, oli se sitä. Tarkastin toisenkin asian. Kyllä, sitä samaa bändiä on myös sarjan neljännessä elokuvassa, American Reunionissa, joka on myöskin melko kehno. Kummassakaan ei taas ole sitä toista pop punk-yhtyettä, jota oli kahdessa ensimmäisessä Pie-elokuvassa.
Tästä siis voimme johtaa teorian:
Jos päätät käyttää elokuvasi soundtrackilla blink-182:n sijasta Good Charlottea, elokuvasi tulee olemaan perseestä.
Päätelmä ammentaa klassisesta esimerkistä, joka osoittaa, miten tilastoja voi väännellä tarkoittamaan mitä tahansa hyödyntääkseen omia tarkoituksia. Tilastojen mukaan hukkumiskuolemia tapahtuu eniten heinäkuussa. Heinäkuussa myös syödään jäätelöä enemmän, kuin minään muuna kuukautena. Joten simsalabim, jäätelön syöminen siis edistää hukkumisriskiä.
Joten muistakaapa pitää liivit yllä, jos syötte jäätelöä heinäkuussa ja suosikaa blink-182:ta**!
__
* ihan viihdyttäviä komedioita mielestäni
** pöljät päivitykset, ilmeisesti sellasia minä harrastan nykyään
Tästä siis voimme johtaa teorian:
Jos päätät käyttää elokuvasi soundtrackilla blink-182:n sijasta Good Charlottea, elokuvasi tulee olemaan perseestä.
Päätelmä ammentaa klassisesta esimerkistä, joka osoittaa, miten tilastoja voi väännellä tarkoittamaan mitä tahansa hyödyntääkseen omia tarkoituksia. Tilastojen mukaan hukkumiskuolemia tapahtuu eniten heinäkuussa. Heinäkuussa myös syödään jäätelöä enemmän, kuin minään muuna kuukautena. Joten simsalabim, jäätelön syöminen siis edistää hukkumisriskiä.
Joten muistakaapa pitää liivit yllä, jos syötte jäätelöä heinäkuussa ja suosikaa blink-182:ta**!
__
* ihan viihdyttäviä komedioita mielestäni
** pöljät päivitykset, ilmeisesti sellasia minä harrastan nykyään
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Mestari ja kisälli
Olin aikoinaan kova System of a Down -fani.
Sitten löysin bändin nimeltä Dead Kennedys.
En koe enää tarvetta kuunnella System of a Downia.
Sitten löysin bändin nimeltä Dead Kennedys.
En koe enää tarvetta kuunnella System of a Downia.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Ensin Dave Grohl...
...ilmoittaa palaavansa Queens of the Stone Agen remmiin seuraavalle levylle ja kiertueelle. Mies, jonka rumputyyli on kuin luotu Josh Hommen musiikin taustatykistöksi. Aiempi yhteistyö kyseisen bändin merkeissä tuottikin tähänastisen diskografian parhaan levyn, Songs for the Deaf.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Sitten kuullaan, että myös Nick Oliveri tekee pienimuotoisen paluun ensi levylle. Ilmeisesti pääasialliseksi bassottajaksi häntä ei takaisin saada (vielä, ei lannistuta), mutta äänihuuliaan hän lainaa parille kappaleelle.
Onko se hyvä uutinen? Jaa-a, enpä tiedä. Kuunnelkaa vaikka tästä ja miettikää ihan itse.
Nyt suokaa anteeksi, kun ejakuloin hallitsemattomasti ympäri huonetta.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Sitten kuullaan, että myös Nick Oliveri tekee pienimuotoisen paluun ensi levylle. Ilmeisesti pääasialliseksi bassottajaksi häntä ei takaisin saada (vielä, ei lannistuta), mutta äänihuuliaan hän lainaa parille kappaleelle.
Onko se hyvä uutinen? Jaa-a, enpä tiedä. Kuunnelkaa vaikka tästä ja miettikää ihan itse.
Nyt suokaa anteeksi, kun ejakuloin hallitsemattomasti ympäri huonetta.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Yy kaa koo blaa blaa blaa
Muistan nuorena lukeneeni bändärien kertomuksia erinäisistä kuuluisista muusikoista. Lähes kaikki muut tarinat on vaipuneet jo auvoisasti unholaan, mutta jostain syystä yhtä en ole unhoittanut mielestäni koskaan: Green Dayn keulakuvalla eli Billie Joe Armstrongilla on rockbisneksen pienin muna.
Noihin aikoihin tuon tiedon lukiessani olin itsekin Green Dayn kuulijakuntaa. Ikinä se ei ihan mikään suosikkibändi ollut, mutta tukku loistavia punkbiisejä heillä silti on. Kuulun kuulijakunnan vähemmistöön siinä mielessä, että pidän Warning-levyä heidän parhaana. Eli siis sitä, joka menestyi sen 90-luvun läpimurron jälkeen heikoimmin. Mahalaskua seurasi pieni nahanluomiskausi, jonka jälkeen ilmestyi American Idiot. Se oli kaikkien yllätykseksi kaikkia aiempia paremmin menestynyt albumi, vaikka minun makuuni taso olikin laskenut. Lisääntyneestä yhteiskuntakriittisyydestä huolimatta kokonaisuus oli valitettavan hajuton ja mauton. Levy paljasti, ettei Armstrongilla enää ollut varsinaisia antimia olla mikään sukupolvensa äänitorvi. 90-luvulla Armstrongin asenne meni sopivan yksi yhteen X-sukupolven päämäärättömän slacker-haahuilun kanssa. Mutta nytkö se sama häiskä laulaa rockoopperaa Bushin Yhdysvalloista? Ei ei ei. Minä pidän Green Daystani runkkaamisella ja liimanhaistelulla!
Pari mainiota kappaletta sikseen, levy oli iso pettymys. Sen jälkeen ilmestynyt 21st Century Breakdown oli vielä huonompi ja vaarattomampi. Muutama kuukausi sitten Green Day ilmoitti, että he tulevat julkaisemaan alle vuoden sisällä kokonaisen albumitrilogian ¡Uno!, ¡Dos! ja ¡Tré! Aikaisemman tasonlaskun valossa en näe ollenkaan positiivisena asiana sitä, että materiaalin tuotantotahtia vain kiihdytetään.
Tässä sinkkulohkaisu trilogian avausalbumilta:
Okei. Bändärien puheet nyt voi sivuuttaa vaikka huomionhakuisuutena tai mahdollisina sepitteinä, mutta enää sitä ei voi peitellä: Billie Joe Armstrong myös kuulostaa rockbisneksen pienimunaisimmalta punkkarilta.
Noihin aikoihin tuon tiedon lukiessani olin itsekin Green Dayn kuulijakuntaa. Ikinä se ei ihan mikään suosikkibändi ollut, mutta tukku loistavia punkbiisejä heillä silti on. Kuulun kuulijakunnan vähemmistöön siinä mielessä, että pidän Warning-levyä heidän parhaana. Eli siis sitä, joka menestyi sen 90-luvun läpimurron jälkeen heikoimmin. Mahalaskua seurasi pieni nahanluomiskausi, jonka jälkeen ilmestyi American Idiot. Se oli kaikkien yllätykseksi kaikkia aiempia paremmin menestynyt albumi, vaikka minun makuuni taso olikin laskenut. Lisääntyneestä yhteiskuntakriittisyydestä huolimatta kokonaisuus oli valitettavan hajuton ja mauton. Levy paljasti, ettei Armstrongilla enää ollut varsinaisia antimia olla mikään sukupolvensa äänitorvi. 90-luvulla Armstrongin asenne meni sopivan yksi yhteen X-sukupolven päämäärättömän slacker-haahuilun kanssa. Mutta nytkö se sama häiskä laulaa rockoopperaa Bushin Yhdysvalloista? Ei ei ei. Minä pidän Green Daystani runkkaamisella ja liimanhaistelulla!
Pari mainiota kappaletta sikseen, levy oli iso pettymys. Sen jälkeen ilmestynyt 21st Century Breakdown oli vielä huonompi ja vaarattomampi. Muutama kuukausi sitten Green Day ilmoitti, että he tulevat julkaisemaan alle vuoden sisällä kokonaisen albumitrilogian ¡Uno!, ¡Dos! ja ¡Tré! Aikaisemman tasonlaskun valossa en näe ollenkaan positiivisena asiana sitä, että materiaalin tuotantotahtia vain kiihdytetään.
Tässä sinkkulohkaisu trilogian avausalbumilta:
Okei. Bändärien puheet nyt voi sivuuttaa vaikka huomionhakuisuutena tai mahdollisina sepitteinä, mutta enää sitä ei voi peitellä: Billie Joe Armstrong myös kuulostaa rockbisneksen pienimunaisimmalta punkkarilta.
lauantai 18. elokuuta 2012
Ajatuksia punkista
Olen punkkari.
Kai.
Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.
Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.
Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.
Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.
Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.
70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.
Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.
Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.
__
* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.
** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.
Kai.
Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.
Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.
Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.
Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.
Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.
70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.
Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.
Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.
__
* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.
** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Jotain randomia
Näin unta, että pyyhin persettäni K-Marketin aulan tuulikaapissa. Tuulikaapissa oli myös pullonpalautuspiste. AW Yrjänä palautteli pulloja ja yritin pysyä kulman takana piilossa niin, ettei AW huomaisi minua. Palautuspisteelle oli pitkä jono ja jonossa oli myös Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann.
Sense? This makes none.
Uneni K-Market sijaitsee Tornion Kivirannalla. Tosin oikeasti pullonpalautuspiste ei ole tuulikaapissa. Jos Kiviranta ei ole tuttu paikka, allaolevasta biisistä saa hyvän kuvan, millainen paikka on kyseessä:
Sense? This makes none.
Uneni K-Market sijaitsee Tornion Kivirannalla. Tosin oikeasti pullonpalautuspiste ei ole tuulikaapissa. Jos Kiviranta ei ole tuttu paikka, allaolevasta biisistä saa hyvän kuvan, millainen paikka on kyseessä:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)