20 parasta biisiä ikinä

Koska maailma loppuu huomenna, pitää tehdä tällainen definitiivinen lista sitä ennen. Maailma ehkä loppuu, mutta bittiavaruus on ikuinen, niinhän?

(huom. hyvin fiilispohjalta tehty lista. Nämä tuntuu juuri tällä hetkellä tärkeiltä ja kestäviltä)

20 parasta biisiä ikinä sattumanvaraisessa järjestyksessä:


1. M.I.A. - Paper Planes
Satiiria The Clash-samplen varassa rullaavan täysin vastustamattoman popräpin muodossa. Jos kertosäe on typeryydessään loistava, vielä typerämpää on yrittää laulaa sitä itse. Vaihtoehtona joko olla puolet kertsistä hiljaa, mikä on outoa, tai sitten matkia suullaan revolverien ja kassalippaiden ääniä, mikä on ehkä vielä oudompaa. Ainakin jos et ole Michael Winslow.


2. Big Black - Kerosene
Tästä olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin, etsivä löytää. Mutta sanotaan nyt vaikka, että Steve Albini on tuottanut muun muassa sellaisen levyn kuin Nirvanan In Utero, mutta tämä biisi on silti upeinta, mitä hän on ikinä tehnyt.


3. Jay Reatard - My Shadow
Jokainen genre on arvokas omine ansioineen. Tässä kappaleessa on jotain sellaista, johon pystyy vain punk, kun se on parhaimmillaan. En osaa edes pukea sitä täysin sanoiksi. Se on jotain pahoin tarvitsemaasi, mikä näkyy suoraan edessäsi, mutta johon et ylety, vaikka miten yrittäisit.


4. Dead Kennedys - Holiday in Cambodia
East Bay Rayn loistava sävellys, jossa on aikansa punkille epätavallisen paljon sävyjä ja jännitteen kasvattelua, kohtaa Jello Biafran parhaat lyriikat. Huom! Tässä albumiversiossa on paljon enemmän pahaenteisyyttä ja vapauttavaa potkua kuin sinkkuversiossa.


5. My Chemical Romance - Welcome to the Black Parade
2000-luvun parasta rockoopperaa. Häpeilemättömän idealistiset sanat, yksi sukupolvensa parhaista rockbändeistä kaikilla parhailla paukuillaan ja Gerard Way. Mies, jonka teatraalinen laulutyyli ja sanojen ylilausuminen ärsytti aluksi, kunnes tajusin, että sehän on nerokasta juuri sellaisenaan. Alun toiveikas pikkupoika muuttuu loppuun mennessä itsevarmaksi pantteriksi. Minä tiedän tämän kaiken jo. Nyt odotan kaikkien muiden unohtavan sen teinibändileiman ja seuraamaan perässäni, täällä on kaunista.


6. Rihanna - We Found Love (feat. Calvin Harris)
Se säveltään ja intensiteettiään nostattava house-jumputus. Se sen jälkeen tuleva lapsuuteni eurodancebuumista muistuttava osio. Se Rihannan laulusuoritus, joka tuo sävellyksen välittömyyteen kontrastina kauneutta ja haurautta. Se on siinä.


7. Beastie Boys - Sabotage
Näitä biisejä ei tarvi selitellä. Tämä on ihan saatanan typerä biisi ja ihan saatanan hyvä myös. Harmillisesti en löytänyt versiota paremmalla äänenlaadulla.


8. Billy Bragg - Waiting for the Great Leap Forwards
"Some people sing about love, some people sing about war, some people sing about a better world to come. Well, I sing about all three and this is my theme song" - Billy Bragg


9. Patrik Fitzgerald - Set We Free
Yhden miehen punk-akteista se alkuperäinen, omaperäisin ja turhaan unohdetusta statuksestaan huolimatta myös se paras. Set We Free on miehen anthemeista parhaiten kiteytynyt.


10. GZA/Genius - 4th Chamber
Yksi parhaita biittejä ikinä. Kaikki neljä räppäriä heittävät hyvät verset, mutta show'n varastaa kolmantena eteen astuva RZA. "Six million devils just died from the Bubonic flow"-rivin tapaiset punchlinet tuovat välitöntä tyydytystä. Jälkijunassa tulevaa tyydytystä tuo se, kun viimein tajuaa, että RZA:n säe päättyy peace-sanan tavaamiseen rivillä "Protons electrons always cause explosionssss!"


11. Radiohead - Videotape
Myös tästä olen aikaisemmin kirjoittanut jotain pientä. Täysin musertava kappale, lähes mahdoton kuunnella liikuttumatta.


12. Wu-Tang Clan - Bring Da Ruckus
Ja lisää Wu-leiristä. RZA:n biitissä tapahtuu hyvin vähän, mutta juuri tarpeeksi luodakseen uhkaavan ilmapiirin Clanin parhaille räppäreille esitellä itsensä tällä debyytin aloitusraidalla. And hiphop hasn't been the same ever since. Joudun kuuntelemaan tämän usein kolme kertaa peräkkäin, ennen kuin pystyn jatkamaan levyn muihin kappaleisiin.


13. Anaal Nathrakh - Blood Eagles Carved on the Backs of Innocents
Musiikiksi puristettua misantropiaa. Anaal Nathrakhin diskografiasta ei brutaaliutta ja mahtipontisuutta puutu, mutta tässä säkeistöjen kipakan kaaoksen ja kertosäkeen majesteetillisuuden yhteispelissä on silti jotain erityistä.


14. Nick Cave and the Bad Seeds - Love Letter
Tämä kappale piti kuulla livenä, ennen kuin se nousi kestosuosikiksi. Nykyään tätäkin on hankala kuunnella ilman palaa kurkussa. "Rain your kisses down upon me, rain your kisses down in storms" on ehkä kappaleen hienoin rivi, mutta lopussa toistuva yksinkertainen ja rikkinäinen pyyntö "Come back to me" on silti se kouraisevin.


15. Meshuggah - Combustion
Niin paljon kuin pidänkin Meshuggahin käsittämättömistä polyrytmeistä ja muista teknisisistä aivonnyrjäyttäjistä, ei tämän kappaleen suoraviivaisen päälle rynnimisen voimaa voi liikaa hehkuttaa.


16. Jackson C. Frank - You Never Wanted Me
Täydellinen erobiisi. Ensimmäisessä säkeistössä laulaja uskoo, että olisi ollut oikea mies hänelle, jos hän olisi oppinut tuntemaan miehen paremmin: "You never wanted me babe, you never knew me at all". Mutta viimeiseen säkeistöön tultaessa eroprosessi on tullut luonnolliseen päätepisteeseensä: "You never wanted me and now I feel the same". Väliin mahtuu monta hienoa riviä epäsuotuisista rakkaussuhteista ja sen vaikeampien aikojen ahdinkoa ymmärtävä, mutta ympyrän sulkeutumiseen kiinnittyvä tarina tekee siitä sopivan kappaleen moneen tilanteeseen.


17. The Strokes - Under Cover of Darkness
No pohjimmiltaanhan tämä on vain pirun loistava rockbiisi. Mutta jälleen kertosäkeen I'll wait for you -sanojen toiveikkuus vaan vetoaa minuun. Huomasin vasta nyt tämän olevan pienimuotoinen alateema tällä listalla. Toivon antaminen ja itsevarmuuden buustaaminen on niitä asioita, joita musiikki tekee monesti paremmin kuin mikään muu taiteenmuoto.


18. Bob Dylan - Subterranean Homesick Blues
60-luvun vaihtoehtokulttuurin tiivistys kahteen minuuttiin. Ensimmäinen rapkappale. Ensimmäinen musiikkivideo.


19. Television - Marquee Moon
Se tapa, miten rummut, basso ja kaksi kitaraa osuvat kaikki erikseen iskuillaan hiukan eri kohdalle asuttaamansa tahtia, mutta toimivat silti symbioosissa keskenään, luo kappaleen alkupuoliskolle vastustamattoman etenemisen fiiliksen. Etenkin kuulokkeilla tämä soittimien yhteispeli tulee ansaitusti oikeuksiinsa. Ja se, miten biisin koko toinen puolisko on yhtä pitkää kliimaksiinsa hiljaa kasvavaa kitarasooloa, ottaa viimeisetkin luulot pois. Harvoja yli kymmenen minuutin biisejä tekee mieli pyöräyttää monta kertaa peräkkäin, tämä on yksi niistä. Yksi kaikkien aikojen kitarabiisejä.


20. The Pogues - Fairytale of New York
The joulubiisi. Shane MacGowan taitaa olla hitusen aliarvostettu lauluntekijä. Parhaina päivänään hän oli yksi suurimmista.

__

Joku saattoi huomata, että listalla on peräti kahdeksan kappaletta, jotka ovat ilmestyneet viimeisen seitsemän vuoden aikana. Musiikin tilalla ei ole mitään hätää.