...ilmoittaa palaavansa Queens of the Stone Agen remmiin seuraavalle levylle ja kiertueelle. Mies, jonka rumputyyli on kuin luotu Josh Hommen musiikin taustatykistöksi. Aiempi yhteistyö kyseisen bändin merkeissä tuottikin tähänastisen diskografian parhaan levyn, Songs for the Deaf.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Sitten kuullaan, että myös Nick Oliveri tekee pienimuotoisen paluun ensi levylle. Ilmeisesti pääasialliseksi bassottajaksi häntä ei takaisin saada (vielä, ei lannistuta), mutta äänihuuliaan hän lainaa parille kappaleelle.
Onko se hyvä uutinen? Jaa-a, enpä tiedä. Kuunnelkaa vaikka tästä ja miettikää ihan itse.
Nyt suokaa anteeksi, kun ejakuloin hallitsemattomasti ympäri huonetta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rock. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
maanantai 7. marraskuuta 2011
Paha kuin minä vs. Huono kuin minä?
Sitä kirjoittaa musiikkiaiheista blogia, että saaisi kirjattua ylös omia ajatuksiaan musiikista, etteivät ne jäisi vellomaan päähän sellaiseksi abstraktiksi mössöksi, jota ei osaa pukea elegantisti sanoiksi tarpeen vaatiessa. Jos esimerkiksi huomaa vaivaantuneen small-talkin lomassa tilaisuuden kertoa keskustelukumppanilleen, mitä mieltä on siitä huvittavasta seikasta, että Television-yhtyettä tituleerataan samaan hengenvetoon sekä proto-punkiksi että post-punkiksi. Ja sitä kirjoittaa blogia, jotta saisi myös kanavan omalle pätemisen tarpeelleen. Ja musiikki on luonnollinen valinta sen ollessa niitä harvoja asioita, joista jopa kuvittelee tietävänsä jotain. Surullista olisikin, jos ei tietäisi. Musiikkia kumminkin kuluttaa mittakaavassa, joka jo melkein flirttailee addiktion kanssa.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.
tiistai 27. syyskuuta 2011
Äksyt vanhat herrat
Pidän vanhasta Metallicasta. Pidän vanhasta Lou Reedistä. En pidä uudesta Metallicasta enkä uudesta Lou Reedistä. Eli siis vanhasta Metallicasta ja vanhasta Lou Reedistä. Qué?
No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.
Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:
Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.
Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.
Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale:
The View by Lou Reed & Metallica
Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.
Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!
Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.
No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.
Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:
Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.
Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.
Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale:
The View by Lou Reed & Metallica
Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.
Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!
Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
Suhteellisen kova jätkä
Aloitanpa tämän blogin yhtä simppelisti kuin John Lennon aloitti soolouransa. En yhtä tehokkaasti, en, mutta sen petraamiseen nyt on varaa vielä kaikki aika maailmassa. Nyt on pääasia saada käynnistettyä tämä blogi ja säännöllistä muistuttavakaan kirjoitusrytmi. Kas näin:
Lennonin John. Oli ihan suhteellisen kova jätkä muuten. Jätkä on ensin maailman suosituimman ja arvostetuimman bändin johtohahmo. Sitten hän eroaa bändistä ja julkaisee soololevyn, jota ei tarvitse kuunnella edes ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Avausraita Mother on nimittäin raa'assa simppeliydessään heti vavahduttavampaa kuin mikään sitä ennen The Beatlesin levyttämä. Joten tässäpä nämä Lennonin lämpimät terveiset vanhoille bändikavereille, enjoy:
Lennonin John. Oli ihan suhteellisen kova jätkä muuten. Jätkä on ensin maailman suosituimman ja arvostetuimman bändin johtohahmo. Sitten hän eroaa bändistä ja julkaisee soololevyn, jota ei tarvitse kuunnella edes ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Avausraita Mother on nimittäin raa'assa simppeliydessään heti vavahduttavampaa kuin mikään sitä ennen The Beatlesin levyttämä. Joten tässäpä nämä Lennonin lämpimät terveiset vanhoille bändikavereille, enjoy:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)