Tarinoita musiikin takaa

Tulipa katsottua puolivahingossa kaksi musiikkidokumenttia suunnilleen päivän sisään. Ensin Daniel Johnstonista kertova The Devil and Daniel Johnston, jonka katsoin ehkä kuudetta kertaa. Toisena taas Anvil! The Story of Anvil, jonka olen onnistunut aiemmin missaamaan, mutta hyvä, että otin nyt asiakseni katsoa!


Daniel Johnston on artisti, jonka levytetty tuotanto on sanalla sanoen epätasaista. Miehen innokkaimmat fanit tosin väittävät toista, mutta kamoon. Oikeasti. Johnstonin tyyliin kuuluu töksäyttää kaikki sanottava ilman minkään sortin suodattimia niin suoraan kuin vain suinkin voi. Toisinaan se tekee Johnstonin musiikista sydäntäsärkevän raakaa, mutta huonoimmillaan se on vain vaivaannuttavaa. Joka tapauksessa, puutteistaan huolimatta Johnston on yksi suosikkiartisteistani ja dokumentti onnistuu kohtuullisesti kertomaan miehen tarinan, joka on kuin hänen musiikkinsakin: sydäntäsärkevä, yllättävä, vaivaannuttava ja loputtoman mielenkiintoinen. Mutta silti se ei onnistu vetoaamaan minuun yhtä vahvasti kuin pelkkä Johnstonin äänen kuuleminen kehnosti nauhoitetulta levytykseltä. Eikä yhtä vahvasti kuin...


...Anvil! The Story of Anvil. Osasin odottaa viihdyttävää dokumenttia arvioiden perusteella, mutta näin hyvään en ollut varautunut. Tiesin suunnilleen myös millaista musiikkia Anvil soittaa: 80-lukulaista metallia Whitesnaken ja kumppaneiden hengessä. Eli musiikkia, joka ei juuri minun sydänalaa kutittele. Mutta jokin tässä peräänantamattomien kanadalaisten tarinassa silti kosketti. Steve "Lips" Kudlow ja Robb Reiner ovat olleet ainoina jäseninä alusta loppuun mukana ja 30 vuoden he ovat yrittäneet huonolla menestyksellä saada bändiään kuulluksi pysyen kokoajan uskollisina tyylilleen. Dokumentti kuvaa mm. heidän Euroopan kiertuetta, joka on järjestetty amatöörimäisesti ja tästä johtuen he päätyvät välillä soittamaan viiden ihmisen yleisölle.

Anvil on ollut mainio aihe dokumentin tekijöille, koska heidän kauttaan elokuvassa onnistutaan kertomaan monista asioista, jotka ovat useille bändeille arkipäivää. Kiertue-elämän vastoinkäymiset, yrittäminen pysyä relevanttina jatkuvasti muuttuvassa musiikkikentässä, rock 'n' roll-elämäntyylin ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeus, bändikavereiden keskinäinen veljeys, ja pyyteetön rakkaus musiikkia kohtaan. Etenkin kaksi viimeistä asiaa olivat ne, jotka elokuvasta vahvimmin jäivät mieleen. Vaikka menestystä ei kuulu eikä näy, Lips ja Robb painavat eteenpäin vuodesta toiseen soittaen heidän rakastamaansa musiikkia. Molemmat uskovat musiikkinsa, itseensä ja toisiinsa. Siinä se. Vaikka Lips onnistuu dokumentin aikana olla välillä aika ärsyttäväkin vouhottaja, on tuollaiseen peräänantamattomuuteen ja vilpittömään välittämiseen vaikea olla suhtautumatta empaattisesti.


Anvil! The Story of Anvil on siis todella hyvä dokumentti. Mutta toisin kuin useat musiikkidokumentit, se ei innostanut minua perehtymään yhtyeen musiikkiin sen enempää kuin aiemminkaan, kun bändin edustama tyyli ei vaan kolise. Mutta sitä enemmän kunniaa vaan elokuvantekijöille, kun onnistuivat vetämään minut silti niin hyvin koukkuun. Teos liittyykin minun listoilla samaan joukkoon kuin toiset mainiot musiikkidokumentit Hated: GG Allin and the Murder Junkies ja Some Kind of Monster, joissa dokumentti on parempi kuin itse dokumentoitava yhtye. Hatedista on turha etsiä mitään näin koskettavaa, se on vain rosoisen loistava ja tolkuttoman hauska katsaus tietyn alakulttuurin sekopäisimpään soihdunkantajaan. Some Kind of Monster taas on kiehtova kurkistus megabändin kulissien taa, ja vaikka se sisältääkin paljon bändin jäsenten välistä draamaa, elokuva onnistuu lähinnä naurattamaan paljastaessaan Metallican miespojat lapsellisiksi torailijoiksi. Anvilin seuraaminen toki nauratti myös paikoin, mutta olin myös vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan.


Kyllä, nämä 50-vuotiaat rumat hevarit saivat minut itkemään.

Ole hyvä ja jatka

Mulla ei ole oikeastaan mitään Justin Bieberiä vastaan.

Vuoden 2011 paras bändilöytö

Cobalt on kahden ihmisen, Phil McSorleyn ja Erik Wunderin, black metal -yhtye Coloradosta. McSorley hoitaa kitarat ja vokaalit, Erik Wunder rummut ja bassot. Ja vaikka vain kahden ihmisen black metal -yhtye kuulostaakin paperilla ohuelta reseptiltä, enempää ei tässä tapauksessa todellakaan tarvita. Ensinnäkin yhtyeen soundipolitiikka on niin munakasta, että sitä kuunnellessa nappaa ihan omistakin nivuksista. Miehet saavat sellaisen uhmaa uhkuvan metallitornadon pyörimään, että harva bändi kykene saavuttamaan yhtä raskasta moukaroinnin astetta. Varsinkin rumpujen jylhä pauke saa pään nyökyttelemään musiikin tahtiin vihaisesti, mutta hyväksyvästi. Olkoonkin, että livenä he eivät materiaaliaan soita, vaan Cobalt on ainakin tähän päivään asti ollut puhtaasti studiobändi.














Ihan perinteistä black metallia he eivät toki soita. Progressiivinen black metal on ehkä helpoin termi kuvaamaan yhtyeen tyyliä. Jossain yhteyksissä olen nähnyt bändiä kutsuttavan war metalliksi, mutta itse en ole perehtynyt tähän alagenreen sen kummemmmin, joten jätän sen puimisen sikseen. Tässä vaiheessa myönnettäköön myös, että olen toistaiseksi tutustunut vain yhteen levyyn, Eater of Birds, joka on heidän toisiksi uusin tuotos. Lukemani perusteella uusin levy Gin onkin jälleen monella tapaa erilainen lähestymistapa black metalliin. Eater of Birdsilla ainakin bändin soitossa on bläkkispaahtamisen lisäksi aika ajoin elementtejä myös doomista ja groove metallista. Välillä taas rokkenrollahdellaan niin punkahtavasti, että saman riffin voisi kuvitella vaikkapa Backyard Babiesin repertuaariin. Hengähdystauoiksi metallisempien makupalojen väliin on ripoteltu akustisia instrumentaalivälisoittoja.

Saattaa kuulostaa näin jopa hiukan sekavalta, mutta sitä se ei todellakaan kuunneltuna ole. Soitto kulkee eteenpäin niin orgaanisesti, että kuunnellessa unohtaa täysin perinteisen tavan jakaa kappaleita a-osaksi, b-osaksi ja niin edelleen. Progressiivisessa musiikissahan tämä osiinjako on luonnolisesti muutenkin harvinaisempaa, mutta monien tämän levyn parhaiden kappaleiden kohdalla ei edes osaa sanoa, milloin osa vaihtuu yhdestä toiseen. Kuin huomaamatta hypnoottinen heimorumpumätkytys kasvattaa hitaasti intensiteettiään päätyen lopulta kaiken alleen tuhoavaksi riffihöykytykseksi. Välillä on ehtinyt riffi muuttaa muotoaan useaan kertaan ja tahtilajikin vaihtua.

Hitto, ei Cobaltia edes välillä ajattele kahdesta soittajasta koostuvaksi yksiköksi - se on vain jatkuvasti muotoaan muuttava hirviö, joka rynnii epäröimättä eteenpäin tuhoten kokonaisia kaupunkeja päästäkseen kimppuusi. Cobalt on niin kova, että jos se voisi materialisoitua käteen mahtuvaksi esineeksi, haluaisin heittää sen täysillä seinään vain nähdäkseni, kuinka paljon vaurioita seinä siitä ottaa.

Yritin olla tekemättä tästä levyarviota, mutta kuten sanottua, olen toistaiseksi kuunnellut vain yhtä bändin levyistä. Enkä kehtaakaan toiseen vielä hetkeen tarttua. Rakastuminen on raskasta ja aikaa vievää puuhaa, oli kyseessä sitten ihminen tai artisti. Rakastumisen kohde on kokoajan mielessä ja oleellisiin askareihin on vaikea keskittyä. Jos vaikkapa tämä Gin paljastuu yhtä kovaksi kuin Eater of Birds, enhän minä saa kohta mitään aikaiseksi.


Tässä kappale, jonka itse kuulin yhtyeeltä ensimmäisenä.

Suhteellisen kova jätkä

Aloitanpa tämän blogin yhtä simppelisti kuin John Lennon aloitti soolouransa. En yhtä tehokkaasti, en, mutta sen petraamiseen nyt on varaa vielä kaikki aika maailmassa. Nyt on pääasia saada käynnistettyä tämä blogi ja säännöllistä muistuttavakaan kirjoitusrytmi. Kas näin:

Lennonin John. Oli ihan suhteellisen kova jätkä muuten. Jätkä on ensin maailman suosituimman ja arvostetuimman bändin johtohahmo. Sitten hän eroaa bändistä ja julkaisee soololevyn, jota ei tarvitse kuunnella edes ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Avausraita Mother on nimittäin raa'assa simppeliydessään heti vavahduttavampaa kuin mikään sitä ennen The Beatlesin levyttämä. Joten tässäpä nämä Lennonin lämpimät terveiset vanhoille bändikavereille, enjoy: