Daniel Johnston on artisti, jonka levytetty tuotanto on sanalla sanoen epätasaista. Miehen innokkaimmat fanit tosin väittävät toista, mutta kamoon. Oikeasti. Johnstonin tyyliin kuuluu töksäyttää kaikki sanottava ilman minkään sortin suodattimia niin suoraan kuin vain suinkin voi. Toisinaan se tekee Johnstonin musiikista sydäntäsärkevän raakaa, mutta huonoimmillaan se on vain vaivaannuttavaa. Joka tapauksessa, puutteistaan huolimatta Johnston on yksi suosikkiartisteistani ja dokumentti onnistuu kohtuullisesti kertomaan miehen tarinan, joka on kuin hänen musiikkinsakin: sydäntäsärkevä, yllättävä, vaivaannuttava ja loputtoman mielenkiintoinen. Mutta silti se ei onnistu vetoaamaan minuun yhtä vahvasti kuin pelkkä Johnstonin äänen kuuleminen kehnosti nauhoitetulta levytykseltä. Eikä yhtä vahvasti kuin...
...Anvil! The Story of Anvil. Osasin odottaa viihdyttävää dokumenttia arvioiden perusteella, mutta näin hyvään en ollut varautunut. Tiesin suunnilleen myös millaista musiikkia Anvil soittaa: 80-lukulaista metallia Whitesnaken ja kumppaneiden hengessä. Eli musiikkia, joka ei juuri minun sydänalaa kutittele. Mutta jokin tässä peräänantamattomien kanadalaisten tarinassa silti kosketti. Steve "Lips" Kudlow ja Robb Reiner ovat olleet ainoina jäseninä alusta loppuun mukana ja 30 vuoden he ovat yrittäneet huonolla menestyksellä saada bändiään kuulluksi pysyen kokoajan uskollisina tyylilleen. Dokumentti kuvaa mm. heidän Euroopan kiertuetta, joka on järjestetty amatöörimäisesti ja tästä johtuen he päätyvät välillä soittamaan viiden ihmisen yleisölle.
Anvil on ollut mainio aihe dokumentin tekijöille, koska heidän kauttaan elokuvassa onnistutaan kertomaan monista asioista, jotka ovat useille bändeille arkipäivää. Kiertue-elämän vastoinkäymiset, yrittäminen pysyä relevanttina jatkuvasti muuttuvassa musiikkikentässä, rock 'n' roll-elämäntyylin ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeus, bändikavereiden keskinäinen veljeys, ja pyyteetön rakkaus musiikkia kohtaan. Etenkin kaksi viimeistä asiaa olivat ne, jotka elokuvasta vahvimmin jäivät mieleen. Vaikka menestystä ei kuulu eikä näy, Lips ja Robb painavat eteenpäin vuodesta toiseen soittaen heidän rakastamaansa musiikkia. Molemmat uskovat musiikkinsa, itseensä ja toisiinsa. Siinä se. Vaikka Lips onnistuu dokumentin aikana olla välillä aika ärsyttäväkin vouhottaja, on tuollaiseen peräänantamattomuuteen ja vilpittömään välittämiseen vaikea olla suhtautumatta empaattisesti.
Anvil! The Story of Anvil on siis todella hyvä dokumentti. Mutta toisin kuin useat musiikkidokumentit, se ei innostanut minua perehtymään yhtyeen musiikkiin sen enempää kuin aiemminkaan, kun bändin edustama tyyli ei vaan kolise. Mutta sitä enemmän kunniaa vaan elokuvantekijöille, kun onnistuivat vetämään minut silti niin hyvin koukkuun. Teos liittyykin minun listoilla samaan joukkoon kuin toiset mainiot musiikkidokumentit Hated: GG Allin and the Murder Junkies ja Some Kind of Monster, joissa dokumentti on parempi kuin itse dokumentoitava yhtye. Hatedista on turha etsiä mitään näin koskettavaa, se on vain rosoisen loistava ja tolkuttoman hauska katsaus tietyn alakulttuurin sekopäisimpään soihdunkantajaan. Some Kind of Monster taas on kiehtova kurkistus megabändin kulissien taa, ja vaikka se sisältääkin paljon bändin jäsenten välistä draamaa, elokuva onnistuu lähinnä naurattamaan paljastaessaan Metallican miespojat lapsellisiksi torailijoiksi. Anvilin seuraaminen toki nauratti myös paikoin, mutta olin myös vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan.
Kyllä, nämä 50-vuotiaat rumat hevarit saivat minut itkemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti