Vuoden 2011 paras bändilöytö

Cobalt on kahden ihmisen, Phil McSorleyn ja Erik Wunderin, black metal -yhtye Coloradosta. McSorley hoitaa kitarat ja vokaalit, Erik Wunder rummut ja bassot. Ja vaikka vain kahden ihmisen black metal -yhtye kuulostaakin paperilla ohuelta reseptiltä, enempää ei tässä tapauksessa todellakaan tarvita. Ensinnäkin yhtyeen soundipolitiikka on niin munakasta, että sitä kuunnellessa nappaa ihan omistakin nivuksista. Miehet saavat sellaisen uhmaa uhkuvan metallitornadon pyörimään, että harva bändi kykene saavuttamaan yhtä raskasta moukaroinnin astetta. Varsinkin rumpujen jylhä pauke saa pään nyökyttelemään musiikin tahtiin vihaisesti, mutta hyväksyvästi. Olkoonkin, että livenä he eivät materiaaliaan soita, vaan Cobalt on ainakin tähän päivään asti ollut puhtaasti studiobändi.














Ihan perinteistä black metallia he eivät toki soita. Progressiivinen black metal on ehkä helpoin termi kuvaamaan yhtyeen tyyliä. Jossain yhteyksissä olen nähnyt bändiä kutsuttavan war metalliksi, mutta itse en ole perehtynyt tähän alagenreen sen kummemmmin, joten jätän sen puimisen sikseen. Tässä vaiheessa myönnettäköön myös, että olen toistaiseksi tutustunut vain yhteen levyyn, Eater of Birds, joka on heidän toisiksi uusin tuotos. Lukemani perusteella uusin levy Gin onkin jälleen monella tapaa erilainen lähestymistapa black metalliin. Eater of Birdsilla ainakin bändin soitossa on bläkkispaahtamisen lisäksi aika ajoin elementtejä myös doomista ja groove metallista. Välillä taas rokkenrollahdellaan niin punkahtavasti, että saman riffin voisi kuvitella vaikkapa Backyard Babiesin repertuaariin. Hengähdystauoiksi metallisempien makupalojen väliin on ripoteltu akustisia instrumentaalivälisoittoja.

Saattaa kuulostaa näin jopa hiukan sekavalta, mutta sitä se ei todellakaan kuunneltuna ole. Soitto kulkee eteenpäin niin orgaanisesti, että kuunnellessa unohtaa täysin perinteisen tavan jakaa kappaleita a-osaksi, b-osaksi ja niin edelleen. Progressiivisessa musiikissahan tämä osiinjako on luonnolisesti muutenkin harvinaisempaa, mutta monien tämän levyn parhaiden kappaleiden kohdalla ei edes osaa sanoa, milloin osa vaihtuu yhdestä toiseen. Kuin huomaamatta hypnoottinen heimorumpumätkytys kasvattaa hitaasti intensiteettiään päätyen lopulta kaiken alleen tuhoavaksi riffihöykytykseksi. Välillä on ehtinyt riffi muuttaa muotoaan useaan kertaan ja tahtilajikin vaihtua.

Hitto, ei Cobaltia edes välillä ajattele kahdesta soittajasta koostuvaksi yksiköksi - se on vain jatkuvasti muotoaan muuttava hirviö, joka rynnii epäröimättä eteenpäin tuhoten kokonaisia kaupunkeja päästäkseen kimppuusi. Cobalt on niin kova, että jos se voisi materialisoitua käteen mahtuvaksi esineeksi, haluaisin heittää sen täysillä seinään vain nähdäkseni, kuinka paljon vaurioita seinä siitä ottaa.

Yritin olla tekemättä tästä levyarviota, mutta kuten sanottua, olen toistaiseksi kuunnellut vain yhtä bändin levyistä. Enkä kehtaakaan toiseen vielä hetkeen tarttua. Rakastuminen on raskasta ja aikaa vievää puuhaa, oli kyseessä sitten ihminen tai artisti. Rakastumisen kohde on kokoajan mielessä ja oleellisiin askareihin on vaikea keskittyä. Jos vaikkapa tämä Gin paljastuu yhtä kovaksi kuin Eater of Birds, enhän minä saa kohta mitään aikaiseksi.


Tässä kappale, jonka itse kuulin yhtyeeltä ensimmäisenä.