Dokkarissa keskitytään 90-luvun alun norjalaiseen black metal -skeneen. Eli ehkä viimeiseen kertaan musiikin historiassa, kun pienen alueen pioneereista kasvaa maailmanlaajuinen musiikki-ilmiö, jonka tekijöitä ei yhdistä pelkästään musiikkityyli ja siihen kuuluva estetiikka, vaan myös musiikin kanssa tiukassa symbioosissa elävä ideologia. Olkoonkin, että niistä ideologioista on sittemmin oltu niin monta mieltä, kuin on virvelin iskuja Mardukin levyllä. Siis aika monta. Ja vaikka black metal toki onkin äärimmäisen luonteensa vuoksi vääjäämättä marginaaliseksi jäävä musiikin muoto, ei sen merkittävyyttä ilmiönä voitane kiistää. Kysykää vaikka vuosina 1992-1996 palaneiden yhteensä 50 norjalaisen kirkon suntioilta.
Tällaisten ilmiöiden syntyminen nykypäivänä on hyvin epätodennäköistä. Ensinnäkin, eikö musiikista ole kaluttu kohta jo läpi kaikki järkevän kuuloiset muodot? Toiseksi, osittain juuri tuosta syystä musiikkikenttä on nykyään niin sirpaloitunut, että suurempia massoja koskettavaa musiikkia on vaikea luoda, kun musiikkidiggarit jakavat mielenkiintonsa niin monen alagenren pariin, ettei kovinkaan genrepätijä tahdo perässä pysyä. Ne nuoret, jotka olisivat 50-luvulla olleet perinteisen rock 'n' rollin kuuntelijoita, jakautuvat tänä päivänä leireihin, joissa kuunnellaan power violencea, mathrockia tai post-hardcorea. Näin pintaa raapaistakseni.
Toinen asia, mikä palasi mieleen Until the Light Takes Us -dokumenttia katsellessa, oli nykymusiikin "turvallisuus". Muistan vielä ajan, kun olin yläasteikäinen ja metallimusiikki ei ollut niin yleisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Kaverin levyltä c-kasetille kopioitu Panteran The Great Southern Trendkill oli niin ankaraa tylytystä, että hyvä jos kykeni yhdeltä istumalta kokonaan kuuntelemaan. Pari vuotta sitten kulkiessani vielä aamuisin bussilla kouluun, kuulin useasti ala-asteikäisten lasten puhuvan lempibändeistään ja vertailevan mp3-soittimiensa musiikkikirjastoja. Puheissa vilahteli sellaisia nimiä kuin Disturbedia ja Slipknotia. Ei puhettakaan, että itse olisin ala-asteella Slipknotia kuunnellut! Metallica oli silloin rankinta metallia mitä kuuntelemaan pystyi ja viimein yläasteella Slipknotin S/T-levyn aloituskappaleen ensimmäisen kerran kuullessa, tiesin kyllä pitäväni siitä, mutta se tuntui silti aluksi vaikealta palalta sulatettavaksi.
Nykyään musiikissa ei ole tätä vaaran tuntua enää. Ne bändit, jotka eivät minua hätkähdytä minua näin aikuisena, ovat jo nuorillekin peruskauraa. Lapset altistuvat metallille jo ala-asteella ja äärimmäisimmätkin lajikkeet löytyvät kyllä viimeistään silloin, kun nämä piltit saavat netin käsiinsä. Tästä huolimatta voin silti sanoa pitäväni vaikkapa Cannibal Corpsesta, mutta se tietty vaarallisuus uupuu, joka on kuitenkin vielä hetki sitten ollut olennainen osa tietynlaisten bändien viehätystä. Nyt kaikki on niin helposti saatavilla ja useimpien bändien jäsenet ovat avoimesti mediassa esiintyviä henkilöitä, jotka paljastuvat kulissien takana ihan normaaleiksi ihmisiksi. Jopa nämä 90-luvun mystiset satanistit antavat haastatteluja hymyillen kameralle ja kirjoittavat omilla nimillään blogeja. 15 vuotta sitten olisi varmaan pelottanut ihan saatanasti tavata Varg Vikernes, Burzum-nimen alla varsin visvaista black metallia levyttänyt mies, joka tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan Mayhemin kitaristin, Euronymousin, murhasta ja kolmen kirkon tuhopoltosta. Nyt näen hänet varsin täysjärkisen oloisena antamassa haastattelua Until the Light Takes Us -dokumentissa ja hän tuntuu kuin keneltä tahansa meistä.
Kyllä minä voisin tämän miehen kanssa vaikka teekupposen juoda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti