Kaapissa on natsi

Jontti julkaisee soololevyn "Yhden miehen kultti" ensi kuussa. Vaikka soololevynä se on ensimmäinen lajiaan, on Jontti kumminkin jo vanha tekijä Suomen hiphop-piireissä. Erinäisillä levyillä on esiinnytty tiuhaan tahtiin jo vuodesta 2001 lähtien lukuisilla kokoonpanoilla ja feattauksilla. Itselleni mies on parhaiten tuttu Jontti & Jodarok -yhteislevyltä Uuden ajan avaruususkonto, joka on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin tasainen, mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen paketti. Vaihtelevia tuloksia muodostaa sekin, että Jodarok ja Jontti ovat tyyleiltään tyystin erilaisia räppäreitä. Ensinmainittu nauttii piireissään laajaa arvostusta rennon flown'n ja laadukkaan riimittelynsä ansiosta. Jontin flow on paljon korvaanpistävämpi ja tapa laittaa sanoja peräkkäinkin on ihan eri maata.



Tässä Jontin viime viikonloppuna julkaistu sinkku. Riimit ovat välillä hiukan kyseenalaisia, välillä taas niitä ei ole ollenkaan. Ensimmäinen kuuntelu vakuutti lähinnä helvetin hienojen biittien ja vähintään yhtä hienon musiikkivideon takia, kun taas tuo riimittely kyllä särähti minun korvaan. Riimirakenteessa kirjoittaminen on omalla tavallaan itsensä rajoittamista. Lauseen perään pitää tulla lause, joka rimmaa edellisen kanssa. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka onnistuvat tuossa rajatussa karsinassa kertomaan minuun kolahtavan tarinan, joka myös rimmaa täysin kuulostamatta silti yhtään väkinäisesti kasaan kyhätyltä sanaseurapelin voittotulokselta. Olen kuunnellut hiphoppia jo pitkään, mutta oikeastaan vasta viime aikoina olen ruvennut syventymään genreen tarkemmin. Eniten minuun ovat yleensä kolahtaneet juuri sanoja virtuoosimaisesti pyörittelevät verbaaliakrobaatit tyyliin Eminem, Big Pun, GZA ja niin edelleen. Laitoin kuitenkin heti merkille tämän sinkun saaneen innostuneen vastaanoton, joten jatkoin itsekin kuuntelemista. Nyt usean kuuntelun jälkeen on pakko myöntää, että onhan tuo ihan pirun tiukka kappale.

Tällaiset artistit ovat usein niitä, joista kohistaan genrensä piireissä enemmän kuin jostain Palefaceista, voittivat ne kuinka monta Emmaa tahansa. Tyyli on omaperäinen ja lyyrinen anti sen verran periksiantamattoman idealistinen, että jyvät erotellaan heti ensikättelyssä akanoista. Ei tämä varmasti genreen vihkiytymättömälle paljon tarjoa. Itseäkään tuo aiemmin mainittu U.A.A.U-levy ei vielä vakuuttanut Jontin lahjoista, mutta nyt harkitsen jo ostavani tämän tulevan levyn sen ilmestyessään.

Näinhän se menee. Tarvitsin varhaisteininä Eminemin ruvetakseni tajuamaan räppiä taiteenmuotona. Eminem on aika vähällä kuuntelulla nykyään ja nykyään luukutetaan ihan muita artisteja. Jotain Wu-Tang Clanin levyjäkin piti pyöräyttää lukemattomia kertoja ennen kuin tajusin Ol' Dirty Bastardin ihanan hullun äpärätyylin viehätyksen. Kun tutustuu uuteen genreen, tarvitsee aina sen kevyen porttihuumeen alkajaisiksi. Sitten kun alkaa maistua jo liian tutulta, siirrytään kovempaan kamaan.


Jontti on sitä kamaa, joka saa näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt. Ja kuin sitä toista samankaltaista douppia eli LSD:tä, sitäkin voidaan käyttää totuusseerumina, kuten Yhdysvaltain armeija sitä yritti menneisyydessä käyttää. Totuuksiahan se nimittäin puhuu, sota on sairautta. Huono trippi ehkä, but I'll take it.

Slayer - Thrash metallin Kummeli

Tehdäänpä alkajaisiksi selväksi yksi asia, ettei tätä tulkita väärin:

Minä PIDÄN Slayerista.

Yhden Slayer-kappaleen kun kuuntelee, sitä ajattelee sen olevan aika hyvää ja melko vimmaista thrashia. Sitten kuuntelee toisen kappaleen. Ja kolmannen. Kuunneltuaan kappaleita sieltä täältä yli 20-vuotisen uran taipaleen aikana julkaistulta 11 studiolevyltä, alkaa naurattaa. Ei yhdessä Slayer-kappaleessa ole vielä mitään hauskaa, mutta sitten on, kun ne kaikki muutkin on ihan justiinsa samanlaisia. Kappale alkaa nopealla sahausriffillä, jonka taustalla mäjähtää pari kertaa symbaalit. Sitten fillin jälkeen lähtee käyntiin Lombardon komppi, joka on aina sama nopea mätkytys, tempo jossain kahdensadan paikkeilla. Araya huutaa ensimmäisestä säkeistöstä aina loppuun asti ja varsinkin viime vuosina herran huutoäänikin on mennyt aiempaa hauskempaan suuntaan. Lyriikat käsittelevät suorastaan tarmokkaan peräänantamattomasti melkein aina sitä, kuinka perseestä uskonto on. Jossain vaiheessa huuto keskeytyy Hannemanin tai Kingin kitarasooloilla, jotka ovatkin varmaan Slayerin vitsiarsenaalin parhaat aseet. Muistan vieläkin, kun kuulin Angel of Deathin soolon ensimmäistä kertaa. Vaikka vähänkään thrashia kuunnelleena osaisi kyllä biisirakenteen perusteella ennustaa sen olevan pian kulman takana, se soolon järjettömyyttä alleviivaava stop and go- tapa, millä se pelataan esiin, on suorastaan hervoton. Repesin nauruun.



Nimenomaan nämä soolot ovat Slayerilla ihan omaa luokkaansa. Päätä tai häntää on turha etsiä, sillä ne ovat yhtä helvetin kaaosta. Ja kuten kaikki muutkin Slayerin käyttämistä tempuista, ne toistuvat aina biisistä toiseen samanlaisina tehden siitä loputtoman hauskaa. Ei vaikkapa "Älkää ny itteänne teloko!" ekassa sketsissä juuri naurattanut. Mutta sen toistuessa viikosta toiseen siitä tuli yleinen hokema, jolle naurettiin joka kerta. Jostain kumman syystä toiston toimiva voima pätee yllättävän moneen asiaan, huumorin ollessa yksi niistä. Sen tietävät niin Slayer kuin Kummelikin.

Mutta kuten jo ylhäällä sanoin, minä todellakin pidän Slayerista. Tuo yllämainittu Angel of Death on vahva ehdokas yhtyeen parhaaksi kappaleeksi. Mutta kyllä ne on aika harvassa ne biisit näiltä pojilta, jotka minä voin ottaa täysin vakavasti. On ne hassuja.

Minne katosi vaara?

Oho. Tulipa odottamaani pidempi tauko kirjoitteluun, kun kuvausreissulla en saanut aikaiseksi kirjoitella (tämän nyt ei olisi pitänyt olla yllätys) ja reissun jälkimainingeissa menin kadottamaan mokkulani. No, ennen reissua tuli kumminkin jatkettua ajanviettoa musadokkareiden parissa katsomalla Until the Light Takes Us.


Dokkarissa keskitytään 90-luvun alun norjalaiseen black metal -skeneen. Eli ehkä viimeiseen kertaan musiikin historiassa, kun pienen alueen pioneereista kasvaa maailmanlaajuinen musiikki-ilmiö, jonka tekijöitä ei yhdistä pelkästään musiikkityyli ja siihen kuuluva estetiikka, vaan myös musiikin kanssa tiukassa symbioosissa elävä ideologia. Olkoonkin, että niistä ideologioista on sittemmin oltu niin monta mieltä, kuin on virvelin iskuja Mardukin levyllä. Siis aika monta. Ja vaikka black metal toki onkin äärimmäisen luonteensa vuoksi vääjäämättä marginaaliseksi jäävä musiikin muoto, ei sen merkittävyyttä ilmiönä voitane kiistää. Kysykää vaikka vuosina 1992-1996 palaneiden yhteensä 50 norjalaisen kirkon suntioilta.


Tällaisten ilmiöiden syntyminen nykypäivänä on hyvin epätodennäköistä. Ensinnäkin, eikö musiikista ole kaluttu kohta jo läpi kaikki järkevän kuuloiset muodot? Toiseksi, osittain juuri tuosta syystä musiikkikenttä on nykyään niin sirpaloitunut, että suurempia massoja koskettavaa musiikkia on vaikea luoda, kun musiikkidiggarit jakavat mielenkiintonsa niin monen alagenren pariin, ettei kovinkaan genrepätijä tahdo perässä pysyä. Ne nuoret, jotka olisivat 50-luvulla olleet perinteisen rock 'n' rollin kuuntelijoita, jakautuvat tänä päivänä leireihin, joissa kuunnellaan power violencea, mathrockia tai post-hardcorea. Näin pintaa raapaistakseni.

Toinen asia, mikä palasi mieleen Until the Light Takes Us -dokumenttia katsellessa, oli nykymusiikin "turvallisuus". Muistan vielä ajan, kun olin yläasteikäinen ja metallimusiikki ei ollut niin yleisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Kaverin levyltä c-kasetille kopioitu Panteran The Great Southern Trendkill oli niin ankaraa tylytystä, että hyvä jos kykeni yhdeltä istumalta kokonaan kuuntelemaan. Pari vuotta sitten kulkiessani vielä aamuisin bussilla kouluun, kuulin useasti ala-asteikäisten lasten puhuvan lempibändeistään ja vertailevan mp3-soittimiensa musiikkikirjastoja. Puheissa vilahteli sellaisia nimiä kuin Disturbedia ja Slipknotia. Ei puhettakaan, että itse olisin ala-asteella Slipknotia kuunnellut! Metallica oli silloin rankinta metallia mitä kuuntelemaan pystyi ja viimein yläasteella Slipknotin S/T-levyn aloituskappaleen ensimmäisen kerran kuullessa, tiesin kyllä pitäväni siitä, mutta se tuntui silti aluksi vaikealta palalta sulatettavaksi.

Nykyään musiikissa ei ole tätä vaaran tuntua enää. Ne bändit, jotka eivät minua hätkähdytä minua näin aikuisena, ovat jo nuorillekin peruskauraa. Lapset altistuvat metallille jo ala-asteella ja äärimmäisimmätkin lajikkeet löytyvät kyllä viimeistään silloin, kun nämä piltit saavat netin käsiinsä. Tästä huolimatta voin silti sanoa pitäväni vaikkapa Cannibal Corpsesta, mutta se tietty vaarallisuus uupuu, joka on kuitenkin vielä hetki sitten ollut olennainen osa tietynlaisten bändien viehätystä. Nyt kaikki on niin helposti saatavilla ja useimpien bändien jäsenet ovat avoimesti mediassa esiintyviä henkilöitä, jotka paljastuvat kulissien takana ihan normaaleiksi ihmisiksi. Jopa nämä 90-luvun mystiset satanistit antavat haastatteluja hymyillen kameralle ja kirjoittavat omilla nimillään blogeja. 15 vuotta sitten olisi varmaan pelottanut ihan saatanasti tavata Varg Vikernes, Burzum-nimen alla varsin visvaista black metallia levyttänyt mies, joka tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan Mayhemin kitaristin, Euronymousin, murhasta ja kolmen kirkon tuhopoltosta. Nyt näen hänet varsin täysjärkisen oloisena antamassa haastattelua Until the Light Takes Us -dokumentissa ja hän tuntuu kuin keneltä tahansa meistä.


Kyllä minä voisin tämän miehen kanssa vaikka teekupposen juoda.