Kaapissa on natsi

Jontti julkaisee soololevyn "Yhden miehen kultti" ensi kuussa. Vaikka soololevynä se on ensimmäinen lajiaan, on Jontti kumminkin jo vanha tekijä Suomen hiphop-piireissä. Erinäisillä levyillä on esiinnytty tiuhaan tahtiin jo vuodesta 2001 lähtien lukuisilla kokoonpanoilla ja feattauksilla. Itselleni mies on parhaiten tuttu Jontti & Jodarok -yhteislevyltä Uuden ajan avaruususkonto, joka on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin tasainen, mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen paketti. Vaihtelevia tuloksia muodostaa sekin, että Jodarok ja Jontti ovat tyyleiltään tyystin erilaisia räppäreitä. Ensinmainittu nauttii piireissään laajaa arvostusta rennon flown'n ja laadukkaan riimittelynsä ansiosta. Jontin flow on paljon korvaanpistävämpi ja tapa laittaa sanoja peräkkäinkin on ihan eri maata.



Tässä Jontin viime viikonloppuna julkaistu sinkku. Riimit ovat välillä hiukan kyseenalaisia, välillä taas niitä ei ole ollenkaan. Ensimmäinen kuuntelu vakuutti lähinnä helvetin hienojen biittien ja vähintään yhtä hienon musiikkivideon takia, kun taas tuo riimittely kyllä särähti minun korvaan. Riimirakenteessa kirjoittaminen on omalla tavallaan itsensä rajoittamista. Lauseen perään pitää tulla lause, joka rimmaa edellisen kanssa. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka onnistuvat tuossa rajatussa karsinassa kertomaan minuun kolahtavan tarinan, joka myös rimmaa täysin kuulostamatta silti yhtään väkinäisesti kasaan kyhätyltä sanaseurapelin voittotulokselta. Olen kuunnellut hiphoppia jo pitkään, mutta oikeastaan vasta viime aikoina olen ruvennut syventymään genreen tarkemmin. Eniten minuun ovat yleensä kolahtaneet juuri sanoja virtuoosimaisesti pyörittelevät verbaaliakrobaatit tyyliin Eminem, Big Pun, GZA ja niin edelleen. Laitoin kuitenkin heti merkille tämän sinkun saaneen innostuneen vastaanoton, joten jatkoin itsekin kuuntelemista. Nyt usean kuuntelun jälkeen on pakko myöntää, että onhan tuo ihan pirun tiukka kappale.

Tällaiset artistit ovat usein niitä, joista kohistaan genrensä piireissä enemmän kuin jostain Palefaceista, voittivat ne kuinka monta Emmaa tahansa. Tyyli on omaperäinen ja lyyrinen anti sen verran periksiantamattoman idealistinen, että jyvät erotellaan heti ensikättelyssä akanoista. Ei tämä varmasti genreen vihkiytymättömälle paljon tarjoa. Itseäkään tuo aiemmin mainittu U.A.A.U-levy ei vielä vakuuttanut Jontin lahjoista, mutta nyt harkitsen jo ostavani tämän tulevan levyn sen ilmestyessään.

Näinhän se menee. Tarvitsin varhaisteininä Eminemin ruvetakseni tajuamaan räppiä taiteenmuotona. Eminem on aika vähällä kuuntelulla nykyään ja nykyään luukutetaan ihan muita artisteja. Jotain Wu-Tang Clanin levyjäkin piti pyöräyttää lukemattomia kertoja ennen kuin tajusin Ol' Dirty Bastardin ihanan hullun äpärätyylin viehätyksen. Kun tutustuu uuteen genreen, tarvitsee aina sen kevyen porttihuumeen alkajaisiksi. Sitten kun alkaa maistua jo liian tutulta, siirrytään kovempaan kamaan.


Jontti on sitä kamaa, joka saa näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt. Ja kuin sitä toista samankaltaista douppia eli LSD:tä, sitäkin voidaan käyttää totuusseerumina, kuten Yhdysvaltain armeija sitä yritti menneisyydessä käyttää. Totuuksiahan se nimittäin puhuu, sota on sairautta. Huono trippi ehkä, but I'll take it.