Ok, soitetaan vaan Paranoid

Pitkän tauon jälkeen Black Sabbathin toista täyspitkää kuunnellessa juolahtaa mieleen parikin asiaa.


Ensinnäkin, tämähän on hiton hyvä levy. Ei tämä pelkän Paranoidin ja Iron Manin voimalla taidakaan olla se bändin tunnetuin ja myydyin levy. Näiden kahden kiistatta kuluneen klassikon lisäksi levyltä ei löydy sitä yhden yhtäkään huonoa kappaletta. Jokaista Black Sabbathilta kuulemaani albumia olen pitänyt ainakin hiukan epätasaisena, mutta tämä taisi kiilata juuri suosikikseni yhtyeeltä.

Toiseksi, kappale Paranoid kuulostaa muuten edelleenkin hyvältä. Se on sopivan raikas ja iskevä tuulahdus War Pigsin möyryämisen ja Planet Caravanin leijailun välissä. Kontekstistaan irrallaankin se kuulostaa huomattavasti vähemmän kuluneelta, kuin etukäteen olisi odottanut. (Itse asiassa Iron Man tuntuu henkilökohtaisesti huonommin aikaa kestäneeltä kappaleelta.) Odotuksia tietysti kallisti tiettyyn suuntaan ajattelutapa, jossa tuohon kappaleeseen yhdistää automaattisesti sen kaikkien tunteman iänikuisen vitsin. En varmasti valehtele ainakaan kovin paljoa, jos sanon kuulleeni "Soita/soittakaa Paranoid!"-huudon useammin kuin itse Paranoid-kappaleen. Luulisi ihmisten kyllästyneen tuohon vitsiin jo aikoja sitten, mutta itsekin sain tuon huudon osakseni vielä vajaa vuosi sitten keikkaa soittaessa.

Tapa, millä tuohon yhden lauseen vitsiin saisi puhallettua uutta elämää, olisi keksiä sille tuore punch line. Moni yhtyehän tuohon on jo nokkelina heppuina vastannut soittamalla juuri sen Paranoid-kappaleen yleisön toivomuksesta. Eli se on jo nähty. Haluankin seuraavaksi nähdä, kuinka katsoja huutaa "Soittakaa Paranoid!", johon bändi vastaa siirtämällä oman settilistansa hetkeksi syrjään ja soittamalla koko Paranoid-ALBUMIN. Alkaen War Pigsistä ja päättyen kolmen vartin päästä Fairies Wear Bootsiin. Tämän jälkeen totta kai bändin oma setti jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se olisi hillitöntä samalla tavalla kuin Andy Kaufmanin komiikka on: viedään pahaa aavistamattoman yleisön odotusten pettäminen niin pitkälle, että se muuttuu hauskaksi. By the way, onnea sille, joka joutuisi tätä läppää varten opettelemaan Rat Saladin rumpusoolot.

Mutta sitä odotellessa siis. Jos jotku hullut ovat tämän jo ehtineet tehdäkin, osoittakaa ihmeessä sen yhtyeen suuntaan. Haluan nostaa heille hattuani.

Äksyt vanhat herrat

Pidän vanhasta Metallicasta. Pidän vanhasta Lou Reedistä. En pidä uudesta Metallicasta enkä uudesta Lou Reedistä. Eli siis vanhasta Metallicasta ja vanhasta Lou Reedistä. Qué?

No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.

Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:


Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.

Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.

Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale:
The View by Lou Reed & Metallica

Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.

Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!

Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.

Video Killed the Metal Star

Mitähän perkelettä Mokomallekin ehti tapahtua kahden levyn välissä. Vuonna 2007 ilmestynyt Luihin ja ytimiin oli vielä varsin hyvä kattaus yhtyeen lanseeraamaa monesta eri metallin tyylistä ammentavaa soppaa. Mukaan mahtui pari hitusen keskinkertaisempaa kappaletta ja levyä leimasi pieni linjattomuus, mutta yksittäisissä biiseissä kurkotettiin paikoitellen jopa Mokoman uran korkeimpia huippuja. Minulla oli kovat odotukset vuoden 2010 keväällä ilmestyneelle Sydänjuuret-albumille ja menikin oikeastaan vuoden verran tajuta, kuinka pahasti se minut petti.

Tässä musiikkivideo Luihin ja ytimiin -levyltä...



... ja tässä Sydänjuuret-levyltä.



Ensimmäinen on suomalaisen metallin estetikkaan suht saumattomasti sopiva, mutta silti omantyylisensä video. Jälkimmäinen on metallivideoiden aggressiivisuutta parodioiva hassuttelu. Ei kai siinä mitään, mutta sitä edeltänyttä samalta albumilta lohkaistua Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) -videota leimasi myös samanlainen oman heviuskottavuuden tietoinen läskiksi vetäminen. Näiden kahden oman sinkun jälkeen Mokoma julkaisi yhdessä Petri Nygårdin kanssa yhteissinkun Sarvet esiin.

Petri Nygårdin.


Kun vakavasti otettava yhtye tekee yhteistyötä ei lainkaan vakavasti otettavan artistin kanssa, lähettää se tällä jonkin sortin viestin. Eikö Mokoma ota enää itseään vakavasti? No, en väitä sitä toistaiseksi, mutta ainakin se yrittää aika vahvasti alleviivaamaan toimillaan, että näin olisi. Viime vuoden Provinssirock-keikka yhtyeeltä tuntui myös olevan jotenkin enemmän yleisöä kosiskelevaa kuin aikaisempi heiltä näkemäni keikka. Heilutetaan iloisesti käsiä yhdessä kaikki, jooko? Jee!

Saattaa kuulostaa turhalta valittamiselta, mutta jotenkin tämän myötä on lopahtanut into siihen aikaisempaankin tuotantoon. Imagoleikkimisen nielisi ehkä vielä, jos tämä viimeisin, Sydänjuuret, olisi ollut hyvä levy. Se ei ollut. Paria hyvää kappaletta lukuun ottamatta se on rehellisesti sanottuna aika munaton paketti. Rankemmat palat jäävät lussuksi rutiinijyystämiseksi ja rockimmat kappaleet ovat jo ihan löysää tissinläpsyttelyä.

Toivottavasti seuraava levy on taas askel ihan eri suuntaan. Harha-askeleet musiikin suhteen sallitaan, mutta miksi tällaista suoranaista itsensä vähättelyä sen rinnalle? Mokoma on kumminkin heti pinnalle nousustaan asti ollut Suomen metalliskenen yksi leppoisimmista ja maanläheisimmistä yhtyeistä menettämättä kuitenkaan yhtään raakaa iskuvoimaansa. Siksi tämä viimeisin urakehitys tuntuukin niin turhalta. Harvoin joutuu sanomaan näin, mutta Mokoma on lähellä sitä pistettä, missä imago pilaa bändin.