Äksyt vanhat herrat

Pidän vanhasta Metallicasta. Pidän vanhasta Lou Reedistä. En pidä uudesta Metallicasta enkä uudesta Lou Reedistä. Eli siis vanhasta Metallicasta ja vanhasta Lou Reedistä. Qué?

No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.

Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:


Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.

Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.

Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale:
The View by Lou Reed & Metallica

Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.

Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!

Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.