So long and thanks for all the thrash

No nyt rupeaa jo pikkuhiljaa riittää.



Mokoma julkaisee akustisen levyn, nimeltään Varjopuoli. Huomasin julkaisun jo jonkin aikaa sitten Levykauppa Äxän sivuja selatessa, mutta biisilistaa tutkailemalla luulin sen olevan vain kokoelma, johon on laitettu perinteisesti yksi tai useampi uusi täkybiisi tosifanien houkutukseksi. Mutta ei, ne ovatkin Mokoman vanhoja biisejä vedettynä uuteen akustiseen muottiin. Tuo ylläoleva Sydän paikallaan on tosiaan se levyn ainoa täysin uusi kappale.

Sinänsähän tämä on yhtyeen kehityskaaren huomioiden suhteellisen luonnollinen veto. Mokoma on metalliyhtyeeksi sen verran maanläheinen poppoo, ettei tällaista albumia voi miksikään kuriositeettihassutteluksi haukkua. Akustisia keikkojakin on yhtyeen uralle mahtunut useampikin kappale ja niilläkin yhtyeen biisit on sovitettu sen verran uuteen kuosiin, että niiden julkaiseminen omana levynään on perusteltua. Ja edelsihän näitä thrash-painotteisempia vuosiakin parin hiukan iisimmän levyn rupeama.


Se, mikä tässä ei ole perusteltua, on näiden versioiden taso verraten alkuperäisiin. Yhden akustisen Mokoma-keikan olen nähnyt Ylen Areenasta tai joltain muulta videosivustolta, en enää muista tarkoin. Mutta sen muistan, että se ei silloinkaan kutitellut yhtään mitään höpöviisareita minussa. Kappaleet eivät yksinkertaisesti toimineet akustisessa muodossaan. Eivät muistaakseni edes ne balladit, joista osa kumminkin sijoittuu yhtyeen omassa tuotannossa jopa kärkipäähän. Jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan, kun säröt heivattiin pois. Marko Annalan lauluäänestä pidän hyvinkin paljon, mutta sekään ei tuntunut istuvan näin riisuttuun musiikkiin.

Youtubessa löytyy useammastakin albumin kappaleesta lyhyt esittelypätkä. Yksikään niistä ei herättänyt mielenkiintoa kuulemaan biisiä kokonaisuudessaan. Ne olivat yhtä kiltiltä kuulostavia kuin tuo sinkkulohkaisukin. Se on sentään varta vasten tehty tätä albumia varten, luulisi edes sen olevan jostain kotoisin, mutta ei. Anteeksi nyt vaan, mutta se tuo minulle pelkästään mielikuvan kesäisestä rippileirinuotiosta. Siellä se soljuisi yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos illanvieton yhteydessä ja unohtuisi aamuun mennessä. Kappale ei loukkaisi siellä ketään ja leiripastorikin voisi nukahtaa hymyillen, kun kuulisi sen joenrannalta päin vaimeana äänenä avonaiseen ikkunaansa.

Ei akustisen musiikin tarvitse tyystin särmätöntä olla, vaikka se jäisikin desibeleissä auttamatta metallin jalkoihin. Mutta tästä ei nyt oikein löydä särmää etsimälläkään. No, ilmeisesti tästä jotkut pitävät. Itse olisin odottanut ehkä laajamittaisempaa tyrmäystä fanien osalta, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun menen väärää puuta haukkumaan. Mielipiteet tämä kyllä jakaa, se on selvää. Youtuben kommentit Sydän paikallaan -kappaleesen ovat täynnä väittelyä puolesta ja vastaan. Ja totta kai olet 14-vuotias hevarijuntti, jos et ymmärrä tämän suurta kauneutta. No en vittu ole. Minulle tuottaa kyllä ihan yhtä paljon nautintoa Joni Mitchellin kiusallisen alastoman levyn tahtiin itkeminen siinä missä mosh pitissä itsekontrollin menettäminen ja seuraavana aamuna mustelmien kehosta laskeminen. Kuuntelen mieluummin hyvää musiikkia kuin huonoa. That's it.

Aikaisemmassa kirjoituksessani mollasin Mokomaa omalla imagollaan pelleilystä. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Mokoma ottaa kyllä tämän urakehityksen täysin vakavissaan, mikä on tietenkin positiivinen asia. Mutta itse alan olla pikkuhiljaa menetetty tapaus tätä yhtyettä fanittamaan. Tämä on jo kolmas julkaisu putkeen, joka on musiikillisesti minulle luvattoman suuri pettymys. Saatte pojat melko kovaan yrittää, että saatte minut seuraavasta levystänne kiinnostumaan.