Paha kuin minä vs. Huono kuin minä?

Sitä kirjoittaa musiikkiaiheista blogia, että saaisi kirjattua ylös omia ajatuksiaan musiikista, etteivät ne jäisi vellomaan päähän sellaiseksi abstraktiksi mössöksi, jota ei osaa pukea elegantisti sanoiksi tarpeen vaatiessa. Jos esimerkiksi huomaa vaivaantuneen small-talkin lomassa tilaisuuden kertoa keskustelukumppanilleen, mitä mieltä on siitä huvittavasta seikasta, että Television-yhtyettä tituleerataan samaan hengenvetoon sekä proto-punkiksi että post-punkiksi. Ja sitä kirjoittaa blogia, jotta saisi myös kanavan omalle pätemisen tarpeelleen. Ja musiikki on luonnollinen valinta sen ollessa niitä harvoja asioita, joista jopa kuvittelee tietävänsä jotain. Surullista olisikin, jos ei tietäisi. Musiikkia kumminkin kuluttaa mittakaavassa, joka jo melkein flirttailee addiktion kanssa.

Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.


Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.


Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.

Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.