Tammikuussa ilmestyy Leonard Cohenilta uusi albumi, tuttuun cohenmaiseen vaatimattomaan tapaan nimetty Old Ideas. Viimeiset pari tällä vuosituhannella ilmestynyttä levyä eivät ole olleet aiempaa tasoa hyvistä hetkistään huolimatta. Tämän yhdistettynä siihen, että sitä edeltävien yhdeksän studiolevyn ansiosta Leonard Cohen on minun lempiartistini, arkailin kuunnella uutta kappalemaistiaista pettymisen pelosta. Välilehti pysyi auki selaimessani jopa muutaman päivän, ennen kuin viimein kuuntelin sen.
Show Me The Place by leonardcohen
Toivon, että koko levy ei ole näin vähäeleinen, mutta en voi valittaa tästä yksittäisenä kappaleena. Selväähän se, että objektiivisuus on kaukana siitä, kun kuuntelen uuden Leonard Cohen-kappaleen ensimmäistä kertaa, mutta minkäs teet. Kappaleen kuultuani jouduin pyyhkimään silmäkulmani kuiviksi.
Ei sen kummempaa tällä erää.
perjantai 25. marraskuuta 2011
torstai 17. marraskuuta 2011
This time it's personal
Videotape
Radioheadin vuonna 2007 julkaisema In Rainbows -albumi päättyy tuohon kappaleeseen. OK Computer (1997) ja Kid A (2000) muistetaan monesti nostaa vuosikymmeniensä parhaiksi levyiksi, mutta minun mielestäni In Rainbows ei ole pelkästään noita molempia parempi, vaan myös yksi parhaista levyistä rock-musiikin historiassa. Muistan, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyn läpi. Päällimmäinen ajatus oli "Häh, eihän tämä mitään Radioheadia ole, eihän tämä edes masenna minua?!" Sen jälkeen levy jäikin minulta unohduksiin pitkäksi ajaksi, kunnes noin vuosi sitten palasin siihen uudestaan. Ja ensimmäisiä ajatuksia oli tietysti, että mitä hittoa minä aikaisemmin olin ajatellut.
In Rainbows oli ilmestyessään lämpimin Radiohead-levy kymmeneen vuoteen. Niin sen orgaaniselta äänimaailmaltaan kuin Thom Yorken tavallista henkilökohtaisemmilta sanoituksiltaan. En tiedä, johtuiko sitten siitä, että vuonna 2007 oma elämäntilanne oli niin erilainen verrattuna viime vuoteen, mutta toisella yrittämällä ei ainakaan levyn tunnepitoisuus jäänyt huomaamatta. Tässä on kaipausta, on toivoa, on kiihkoa, päättäväisyyttä, lujaa tahtoa jne. Kappaleet saattavat alkaa sanoilla "I don't wanna be your friend, I just wanna be your lover". Tämä Yorke on kaukana siitä vuosituhannen vaihteen itseään ympäröivästä maailmasta vieraantuneesta humanoidista, joka lauloi prosessoidun äänen läpi sardiinipurkeista ja pyöröovista.
Mutta tämä levyn päätöskappale. Tunnustan, että minä en kestä tätä kappaletta. Viimeisen vuoden sisällä olen kuunnellut tämän suunnilleen 330 kertaa (kiitos tästä last.fm:n tilastot) eikä se ole menettänyt juuri yhtään voimastaan. Itken melko harvoin, mutta herkistyn kyllä helposti. Vähintään puolet noista Videotape-kuunteluista on ollut sitä, että olen ollut itkun partaalla, mutta olen juuri ja juuri hillinnyt itseni. Ja viime talvena kyynel tirahtikin useampaan otteeseen, kun kuuntelin sitä melko hillittömiä määriä oman ahdistuksen kourissa. Kahden ja puolen kuukauden ajan keskimäärin neljä kertaa päivässä, jos tilastoista lasketaan. Se on jopa minun mittapuullani aika hiton paljon. Ja vielä tänäänkin sitä kuunnellessa on ollut vaikeuksia pysyä viileänä. Ei ole oikeastaan olemassa toista kappaletta, joka kolahtaisi minuun näin henkilökohtaisesti.
Viheliäistä, että ne tiukimmin kolahtavat kappaleet ovat niin usein niitä henkilökohtaisesti kouraisivimpia. Miksen voisi vain tiedostaa kappaleen olevan hyvin rakennettu kokonaisuus ja arvostaa sitä akateemisen etäisesti. Mutta ei, sitä pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikka tietääkin sen kuuntelemisen masentavan itseään. No, ehkä se on kumminkin sieltä turvallisemmasta päästä, mitä tulee oman ahdistuksen käsittelykanaviin. Radioheadia kuunnellessa juolahtaa usein mieleen sitaatti High Fidelity-romaanista ja sen elokuvaversiosta.
"Did i listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?"
Mutta toisaalta. Sitä muistaa myös, mitä Rancid-yhtyeen Tim Armstrong laulaa Radio-kappaleessaan.
"Radio radio radio, when I've got the music, I've got a place to go."
Radioheadin vuonna 2007 julkaisema In Rainbows -albumi päättyy tuohon kappaleeseen. OK Computer (1997) ja Kid A (2000) muistetaan monesti nostaa vuosikymmeniensä parhaiksi levyiksi, mutta minun mielestäni In Rainbows ei ole pelkästään noita molempia parempi, vaan myös yksi parhaista levyistä rock-musiikin historiassa. Muistan, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyn läpi. Päällimmäinen ajatus oli "Häh, eihän tämä mitään Radioheadia ole, eihän tämä edes masenna minua?!" Sen jälkeen levy jäikin minulta unohduksiin pitkäksi ajaksi, kunnes noin vuosi sitten palasin siihen uudestaan. Ja ensimmäisiä ajatuksia oli tietysti, että mitä hittoa minä aikaisemmin olin ajatellut.
In Rainbows oli ilmestyessään lämpimin Radiohead-levy kymmeneen vuoteen. Niin sen orgaaniselta äänimaailmaltaan kuin Thom Yorken tavallista henkilökohtaisemmilta sanoituksiltaan. En tiedä, johtuiko sitten siitä, että vuonna 2007 oma elämäntilanne oli niin erilainen verrattuna viime vuoteen, mutta toisella yrittämällä ei ainakaan levyn tunnepitoisuus jäänyt huomaamatta. Tässä on kaipausta, on toivoa, on kiihkoa, päättäväisyyttä, lujaa tahtoa jne. Kappaleet saattavat alkaa sanoilla "I don't wanna be your friend, I just wanna be your lover". Tämä Yorke on kaukana siitä vuosituhannen vaihteen itseään ympäröivästä maailmasta vieraantuneesta humanoidista, joka lauloi prosessoidun äänen läpi sardiinipurkeista ja pyöröovista.
Mutta tämä levyn päätöskappale. Tunnustan, että minä en kestä tätä kappaletta. Viimeisen vuoden sisällä olen kuunnellut tämän suunnilleen 330 kertaa (kiitos tästä last.fm:n tilastot) eikä se ole menettänyt juuri yhtään voimastaan. Itken melko harvoin, mutta herkistyn kyllä helposti. Vähintään puolet noista Videotape-kuunteluista on ollut sitä, että olen ollut itkun partaalla, mutta olen juuri ja juuri hillinnyt itseni. Ja viime talvena kyynel tirahtikin useampaan otteeseen, kun kuuntelin sitä melko hillittömiä määriä oman ahdistuksen kourissa. Kahden ja puolen kuukauden ajan keskimäärin neljä kertaa päivässä, jos tilastoista lasketaan. Se on jopa minun mittapuullani aika hiton paljon. Ja vielä tänäänkin sitä kuunnellessa on ollut vaikeuksia pysyä viileänä. Ei ole oikeastaan olemassa toista kappaletta, joka kolahtaisi minuun näin henkilökohtaisesti.
Viheliäistä, että ne tiukimmin kolahtavat kappaleet ovat niin usein niitä henkilökohtaisesti kouraisivimpia. Miksen voisi vain tiedostaa kappaleen olevan hyvin rakennettu kokonaisuus ja arvostaa sitä akateemisen etäisesti. Mutta ei, sitä pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikka tietääkin sen kuuntelemisen masentavan itseään. No, ehkä se on kumminkin sieltä turvallisemmasta päästä, mitä tulee oman ahdistuksen käsittelykanaviin. Radioheadia kuunnellessa juolahtaa usein mieleen sitaatti High Fidelity-romaanista ja sen elokuvaversiosta.
"Did i listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?"
Mutta toisaalta. Sitä muistaa myös, mitä Rancid-yhtyeen Tim Armstrong laulaa Radio-kappaleessaan.
"Radio radio radio, when I've got the music, I've got a place to go."
torstai 10. marraskuuta 2011
Huoneessa olevan elefantin ujo hipaisu, eli kuinka yritin vältellä kliseitä ja kirjoitin blogimerkinnän Lulu-albumista
MUST... FIGHT... THE... URGE... TO:
1. Seurata keskustelua Lou Reedin ja Metallican Lulusta, vaikka tarkoitus oli jättää koko albumi omalta osaltani mahdollisimman vähälle huomiolle.
2. Antaa periksi houkutukselle ja kuunnella albumia ekaa maistiaista, The View-kappaletta, enempää.
3. Kuunnella koko levy alusta loppuun.
4. Pitää albumista ironisesti, koska se on hip.
5. Pitää albumista oikeasti.
6. Pahastua siitä, kuinka Metallica-fanit syytävät kaiken syyn levystä Lou Reedin niskaan.
7. Kirjoittaa miljoonan muun artikkelin, levyarvostelun ja muun kirjoituksen kaiulta kuulostava blogimerkintä siitä, kuinka kauheaa paskaa se on.
Ok, katsotaas:
1. Keskustelua olen seurannut jonkin verran.
2. Kuuntelin kaksi kappaletta, Pumping Blood ja Mistress Dread. Niiden valossa The View kuulostaa jopa aika kaupalliselta sinkkuvalinnalta.
3. Tähän en ole langennut vielä. Kuulemma siellä seassa on jotain valon hetkiäkin, joten ehkä joskus mielenkiinnosta niihin sorrun.
4. Vähän tekisi kyllä mieli.
5. En usko pystyväni. Albumi on konseptiltaan, muodoltaan ja mitaltaan sellainen kokonaisuus, jonka laisia kehtaavat yleensä yrittää vain taiteilijat, jotka ovat sekä hulluja että neroja. Jos vaikkapa Kanye West tai Werner Herzog pohjaisi seuraavan työnsä 1900-luvun alun saksalaisiin Lulu-näytelmiin, tulokset voisivat olla huikeita. (Itse asiassa, nyt kun nappasin nuo ensimmäisenä mieleen tulleet hullut nerot ja yhdistin ne tähän kontekstiin, en malta olla unelmoimatta, mitä Herzog ja West voisivatkaan saada aikaan yhdistäessään voimansa yhteisen musiikielokuvan tiimoilta...)
Näiden kyseisten herrojen kohdalla ongelma on siinä, että heitä ei uskalla oikein neroiksi tituleerata. Tai kyllähän Lou Reed on tehnyt, etenkin The Velvet Undergroundin kanssa, kappaleita ja jopa albumeita, joita voi nerokkaiksikin sanoa. Ja hullukin Reed on, se on varmaa. Mutta miehen sooloura on ollut jopa kultakausinaan todella epätasaista ja viimeisistä merkittävistä saavutuksista on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Ja Metallica on toki myös tehnyt hyvää musiikkia, mutta neroja? Enpä usko. Joten tilanne on samankaltainen kuin jos Francis Ford Coppola tekisi ensi vuonna Kummisetä 4:n, pääosassa Eddie Murphy. Arvaatteko, kumpi on Lou ja kumpi Metallica?
6. Olen yrittänyt seurata keskustelua aiheesta pääasiallisesti sellaisilla sivustoilla ja foorumeilla, jossa Metallican suosimisesta Reedin yli on ollut keskimääräisesti pienempi vaara. Joten en ole juuri pahastunut. Eikä Reed itse ole varmasti vuosikymmeniin pahastunut siitä, että ihmiset häntä vihaavat.
7. Vuoden levytapaus, josta on jo melkein kaikki sanottu. Kinkkistä. Päädyin sitten tällaiseen kirjoitukseen, ettei bloggauskredibiliteetti katoa täysin suositun aiheen koskemisen pelosta. Tämän kummempaan en tällä erää rupea. Tässä toistaiseksi paras lukemani artikkeli Lulusta: http://www.grantland.com/story/_/id/7146312/lou-reed-metallica-album
PS. Näiden todisteiden valossa, epävireisesti laulaminen lienee nyt sitä kuuminta hottia avant-garden maailmassa? Metallica siis oli kuin olikin edelläkävijä St. Anger-levyllään. Perhana.
1. Seurata keskustelua Lou Reedin ja Metallican Lulusta, vaikka tarkoitus oli jättää koko albumi omalta osaltani mahdollisimman vähälle huomiolle.
2. Antaa periksi houkutukselle ja kuunnella albumia ekaa maistiaista, The View-kappaletta, enempää.
3. Kuunnella koko levy alusta loppuun.
4. Pitää albumista ironisesti, koska se on hip.
5. Pitää albumista oikeasti.
6. Pahastua siitä, kuinka Metallica-fanit syytävät kaiken syyn levystä Lou Reedin niskaan.
7. Kirjoittaa miljoonan muun artikkelin, levyarvostelun ja muun kirjoituksen kaiulta kuulostava blogimerkintä siitä, kuinka kauheaa paskaa se on.
Ok, katsotaas:
1. Keskustelua olen seurannut jonkin verran.
2. Kuuntelin kaksi kappaletta, Pumping Blood ja Mistress Dread. Niiden valossa The View kuulostaa jopa aika kaupalliselta sinkkuvalinnalta.
3. Tähän en ole langennut vielä. Kuulemma siellä seassa on jotain valon hetkiäkin, joten ehkä joskus mielenkiinnosta niihin sorrun.
4. Vähän tekisi kyllä mieli.
5. En usko pystyväni. Albumi on konseptiltaan, muodoltaan ja mitaltaan sellainen kokonaisuus, jonka laisia kehtaavat yleensä yrittää vain taiteilijat, jotka ovat sekä hulluja että neroja. Jos vaikkapa Kanye West tai Werner Herzog pohjaisi seuraavan työnsä 1900-luvun alun saksalaisiin Lulu-näytelmiin, tulokset voisivat olla huikeita. (Itse asiassa, nyt kun nappasin nuo ensimmäisenä mieleen tulleet hullut nerot ja yhdistin ne tähän kontekstiin, en malta olla unelmoimatta, mitä Herzog ja West voisivatkaan saada aikaan yhdistäessään voimansa yhteisen musiikielokuvan tiimoilta...)
Näiden kyseisten herrojen kohdalla ongelma on siinä, että heitä ei uskalla oikein neroiksi tituleerata. Tai kyllähän Lou Reed on tehnyt, etenkin The Velvet Undergroundin kanssa, kappaleita ja jopa albumeita, joita voi nerokkaiksikin sanoa. Ja hullukin Reed on, se on varmaa. Mutta miehen sooloura on ollut jopa kultakausinaan todella epätasaista ja viimeisistä merkittävistä saavutuksista on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Ja Metallica on toki myös tehnyt hyvää musiikkia, mutta neroja? Enpä usko. Joten tilanne on samankaltainen kuin jos Francis Ford Coppola tekisi ensi vuonna Kummisetä 4:n, pääosassa Eddie Murphy. Arvaatteko, kumpi on Lou ja kumpi Metallica?
6. Olen yrittänyt seurata keskustelua aiheesta pääasiallisesti sellaisilla sivustoilla ja foorumeilla, jossa Metallican suosimisesta Reedin yli on ollut keskimääräisesti pienempi vaara. Joten en ole juuri pahastunut. Eikä Reed itse ole varmasti vuosikymmeniin pahastunut siitä, että ihmiset häntä vihaavat.
7. Vuoden levytapaus, josta on jo melkein kaikki sanottu. Kinkkistä. Päädyin sitten tällaiseen kirjoitukseen, ettei bloggauskredibiliteetti katoa täysin suositun aiheen koskemisen pelosta. Tämän kummempaan en tällä erää rupea. Tässä toistaiseksi paras lukemani artikkeli Lulusta: http://www.grantland.com/story/_/id/7146312/lou-reed-metallica-album
PS. Näiden todisteiden valossa, epävireisesti laulaminen lienee nyt sitä kuuminta hottia avant-garden maailmassa? Metallica siis oli kuin olikin edelläkävijä St. Anger-levyllään. Perhana.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Paha kuin minä vs. Huono kuin minä?
Sitä kirjoittaa musiikkiaiheista blogia, että saaisi kirjattua ylös omia ajatuksiaan musiikista, etteivät ne jäisi vellomaan päähän sellaiseksi abstraktiksi mössöksi, jota ei osaa pukea elegantisti sanoiksi tarpeen vaatiessa. Jos esimerkiksi huomaa vaivaantuneen small-talkin lomassa tilaisuuden kertoa keskustelukumppanilleen, mitä mieltä on siitä huvittavasta seikasta, että Television-yhtyettä tituleerataan samaan hengenvetoon sekä proto-punkiksi että post-punkiksi. Ja sitä kirjoittaa blogia, jotta saisi myös kanavan omalle pätemisen tarpeelleen. Ja musiikki on luonnollinen valinta sen ollessa niitä harvoja asioita, joista jopa kuvittelee tietävänsä jotain. Surullista olisikin, jos ei tietäisi. Musiikkia kumminkin kuluttaa mittakaavassa, joka jo melkein flirttailee addiktion kanssa.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)