Huoneessa olevan elefantin ujo hipaisu, eli kuinka yritin vältellä kliseitä ja kirjoitin blogimerkinnän Lulu-albumista

MUST... FIGHT... THE... URGE... TO:

1. Seurata keskustelua Lou Reedin ja Metallican Lulusta, vaikka tarkoitus oli jättää koko albumi omalta osaltani mahdollisimman vähälle huomiolle.

2. Antaa periksi houkutukselle ja kuunnella albumia ekaa maistiaista, The View-kappaletta, enempää.

3. Kuunnella koko levy alusta loppuun.

4. Pitää albumista ironisesti, koska se on hip.

5. Pitää albumista oikeasti.

6. Pahastua siitä, kuinka Metallica-fanit syytävät kaiken syyn levystä Lou Reedin niskaan.

7. Kirjoittaa miljoonan muun artikkelin, levyarvostelun ja muun kirjoituksen kaiulta kuulostava blogimerkintä siitä, kuinka kauheaa paskaa se on.


Ok, katsotaas:

1. Keskustelua olen seurannut jonkin verran.

2. Kuuntelin kaksi kappaletta, Pumping Blood ja Mistress Dread. Niiden valossa The View kuulostaa jopa aika kaupalliselta sinkkuvalinnalta.

3. Tähän en ole langennut vielä. Kuulemma siellä seassa on jotain valon hetkiäkin, joten ehkä joskus mielenkiinnosta niihin sorrun.

4. Vähän tekisi kyllä mieli.

5. En usko pystyväni. Albumi on konseptiltaan, muodoltaan ja mitaltaan sellainen kokonaisuus, jonka laisia kehtaavat yleensä yrittää vain taiteilijat, jotka ovat sekä hulluja että neroja. Jos vaikkapa Kanye West tai Werner Herzog pohjaisi seuraavan työnsä 1900-luvun alun saksalaisiin Lulu-näytelmiin, tulokset voisivat olla huikeita. (Itse asiassa, nyt kun nappasin nuo ensimmäisenä mieleen tulleet hullut nerot ja yhdistin ne tähän kontekstiin, en malta olla unelmoimatta, mitä Herzog ja West voisivatkaan saada aikaan yhdistäessään voimansa yhteisen musiikielokuvan tiimoilta...)

Näiden kyseisten herrojen kohdalla ongelma on siinä, että heitä ei uskalla oikein neroiksi tituleerata. Tai kyllähän Lou Reed on tehnyt, etenkin The Velvet Undergroundin kanssa, kappaleita ja jopa albumeita, joita voi nerokkaiksikin sanoa. Ja hullukin Reed on, se on varmaa. Mutta miehen sooloura on ollut jopa kultakausinaan todella epätasaista ja viimeisistä merkittävistä saavutuksista on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Ja Metallica on toki myös tehnyt hyvää musiikkia, mutta neroja? Enpä usko. Joten tilanne on samankaltainen kuin jos Francis Ford Coppola tekisi ensi vuonna Kummisetä 4:n, pääosassa Eddie Murphy. Arvaatteko, kumpi on Lou ja kumpi Metallica?

6. Olen yrittänyt seurata keskustelua aiheesta pääasiallisesti sellaisilla sivustoilla ja foorumeilla, jossa Metallican suosimisesta Reedin yli on ollut keskimääräisesti pienempi vaara. Joten en ole juuri pahastunut. Eikä Reed itse ole varmasti vuosikymmeniin pahastunut siitä, että ihmiset häntä vihaavat.

7. Vuoden levytapaus, josta on jo melkein kaikki sanottu. Kinkkistä. Päädyin sitten tällaiseen kirjoitukseen, ettei bloggauskredibiliteetti katoa täysin suositun aiheen koskemisen pelosta. Tämän kummempaan en tällä erää rupea. Tässä toistaiseksi paras lukemani artikkeli Lulusta: http://www.grantland.com/story/_/id/7146312/lou-reed-metallica-album

PS. Näiden todisteiden valossa, epävireisesti laulaminen lienee nyt sitä kuuminta hottia avant-garden maailmassa? Metallica siis oli kuin olikin edelläkävijä St. Anger-levyllään. Perhana.