Radioheadin vuonna 2007 julkaisema In Rainbows -albumi päättyy tuohon kappaleeseen. OK Computer (1997) ja Kid A (2000) muistetaan monesti nostaa vuosikymmeniensä parhaiksi levyiksi, mutta minun mielestäni In Rainbows ei ole pelkästään noita molempia parempi, vaan myös yksi parhaista levyistä rock-musiikin historiassa. Muistan, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyn läpi. Päällimmäinen ajatus oli "Häh, eihän tämä mitään Radioheadia ole, eihän tämä edes masenna minua?!" Sen jälkeen levy jäikin minulta unohduksiin pitkäksi ajaksi, kunnes noin vuosi sitten palasin siihen uudestaan. Ja ensimmäisiä ajatuksia oli tietysti, että mitä hittoa minä aikaisemmin olin ajatellut.
In Rainbows oli ilmestyessään lämpimin Radiohead-levy kymmeneen vuoteen. Niin sen orgaaniselta äänimaailmaltaan kuin Thom Yorken tavallista henkilökohtaisemmilta sanoituksiltaan. En tiedä, johtuiko sitten siitä, että vuonna 2007 oma elämäntilanne oli niin erilainen verrattuna viime vuoteen, mutta toisella yrittämällä ei ainakaan levyn tunnepitoisuus jäänyt huomaamatta. Tässä on kaipausta, on toivoa, on kiihkoa, päättäväisyyttä, lujaa tahtoa jne. Kappaleet saattavat alkaa sanoilla "I don't wanna be your friend, I just wanna be your lover". Tämä Yorke on kaukana siitä vuosituhannen vaihteen itseään ympäröivästä maailmasta vieraantuneesta humanoidista, joka lauloi prosessoidun äänen läpi sardiinipurkeista ja pyöröovista.
Mutta tämä levyn päätöskappale. Tunnustan, että minä en kestä tätä kappaletta. Viimeisen vuoden sisällä olen kuunnellut tämän suunnilleen 330 kertaa (kiitos tästä last.fm:n tilastot) eikä se ole menettänyt juuri yhtään voimastaan. Itken melko harvoin, mutta herkistyn kyllä helposti. Vähintään puolet noista Videotape-kuunteluista on ollut sitä, että olen ollut itkun partaalla, mutta olen juuri ja juuri hillinnyt itseni. Ja viime talvena kyynel tirahtikin useampaan otteeseen, kun kuuntelin sitä melko hillittömiä määriä oman ahdistuksen kourissa. Kahden ja puolen kuukauden ajan keskimäärin neljä kertaa päivässä, jos tilastoista lasketaan. Se on jopa minun mittapuullani aika hiton paljon. Ja vielä tänäänkin sitä kuunnellessa on ollut vaikeuksia pysyä viileänä. Ei ole oikeastaan olemassa toista kappaletta, joka kolahtaisi minuun näin henkilökohtaisesti.
Viheliäistä, että ne tiukimmin kolahtavat kappaleet ovat niin usein niitä henkilökohtaisesti kouraisivimpia. Miksen voisi vain tiedostaa kappaleen olevan hyvin rakennettu kokonaisuus ja arvostaa sitä akateemisen etäisesti. Mutta ei, sitä pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikka tietääkin sen kuuntelemisen masentavan itseään. No, ehkä se on kumminkin sieltä turvallisemmasta päästä, mitä tulee oman ahdistuksen käsittelykanaviin. Radioheadia kuunnellessa juolahtaa usein mieleen sitaatti High Fidelity-romaanista ja sen elokuvaversiosta.
"Did i listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?"
Mutta toisaalta. Sitä muistaa myös, mitä Rancid-yhtyeen Tim Armstrong laulaa Radio-kappaleessaan.
"Radio radio radio, when I've got the music, I've got a place to go."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti