Jos pitäisi vastata, mikä on tällä hetkellä kuuminta hottia indie- tai alternative rockin kentällä, osaisin hädintuskin edes veikata. Ei varmaan The Strokes, kun palasi telakalta melko keskinkertaisella levyllä. Hmm... Foster the People, siihen nimeen muistan törmänneeni. Ehkä se? Tietämättömyyteni kielii, etten siis ole edelleenkään hipsteri, vaikka ajoittaiset musiikilliset hairahdukset ja silmälasieni tyyli siihen viittaisivatkin. Huh. Mutta joka tapauksessa minun mielestäni tämän hetken paras alternative rockia soittaa walesilainen Future of the Left.
Bändi koottiin vuonna 2005 juuri hajonneiden mcluskyn ja Jacrewin raunioilta. Diggailin aikoinaan myös mcluskya, mutta minun korviini FotL on musiikillisesti kuin kypsempi ja monisyisempi versio mcluskysta, joten sen bändin tuotantoon tuntee harvoin tarvetta edes palata. Ensimmäinen levy, Curses, ei vielä täysin vakuuttanut, mutta se toinen, Travels with Myself and Another, on yksi viime vuosien eniten kuuntelemiani levyjä. Ja juuri julkaistu Polymers Are Forever -ep jatkaa samaa hyväksi todettua linjaa. Ensi vuodelle povattu pitkäsoitto The Plot Against Common Sense onkin tällä hetkellä innokkaimmin odottamani levyuutuus vuodelle 2012.
Future of the Left on vielä turhan aliarvostettu ja suuremmalle yleisölle tuntematon yhtye. Aikoinaan mcluskya kyllä hehkutettiin tietyissä rockpiireissä kovastikin, mutta mielestäni FotL ansaitsisi vähintään saman kohtelun. Keulamies Andy Falkousin sanansäilä on edelleen yhtä vittumaista kuin mcluskyssa ja erilaisen kokoonpanon ansiosta soitto on sävykkäämpää. Tietysti jos The Plot Against Common Sense julistetaankin Pithcfork Mediasta Nuorgamiin asti ensi vuoden parhaaksi alternative rock -levyksi, vaaka kallistuu uhkaavasti sen puoleen, että olen sittenkin hipsteri. Olenhan kuunnellut yhtyettä jo vuodesta 2009, krhm...
Mutta sitä odotellessa. Vuoden vaihduttua lienee aika listata vuoden 2011 parhaat albumit. Ajan hermolla pysymättömyyden ja kaikkeen ehtimättömyyden takia lista tulee olemaan väärässä kuin pysähtynyt kello ja subjektiivinen kuin oma sielunvaellus, mutta sellaisen tulen joka tapauksessa tekemään.
Mutta tässä vielä vuoden viimeiset hyvät musiikit, s'il vous plait.
Horrorcore on genre, jonka sisältämää potentiaalia tavoitetaan varsin harvoin. Lyhyesti sanottuna se on siis hiphopin alalaji, jonka pimeät lyriikat ammentavat sisältönsä väkivaltaisesta kauhukuvastosta ja biitit ovat jatketta pelkistetyn karulle hardcore hiphopin suuntaukselle ja usein niissäkin lainataan ääniä kauhuelokuvista. Teoriassa resepti kuulostaa minun makuuni kerrassaan herkulliselta, mutta niin kuin itse kauhuelokuvissakin, lopputulos on harmillisen useasti joko halpahintaista shokeeramista tai liiallisen kielen poskeentunkemisen takia pelkkää rasittavaa hassuttelua.
Insane Clown Posse lienee genren tunnetuin ryhmä... ja eipä sitten siitä poppoosta sen enempää. Sen sijaan genren pioneereihin kuuluva Gravediggaz on jo ihan eri maata: hauska, mutta tarpeeksi oudolla tavalla synkkä, ettei siitä muodostu ongelmaa. Esham vaikuttaa myös olevan lajin parempaa valikoimaa, mutta hänen tuotantoon en ole vielä perehtynyt tarkemmin.
Mutta mitenkäs Suomessa? Voisi kuvitella, että Suomen piirien ollessa monta kertaa pienemmät, olisi hyvän horrorcoren löytäminenkin täältä paljon vaikeampaa. Mutta eipä välttämättä, sillä suomiräppihän voi tällä hetkellä vallan mainiosti, minun mielestä jopa paremmin kuin mikään muu genre täällä. Yksi artisti, joka on kunnostautunut omien tutkimusteni mukaan tässä parhaiten, on Petos.
Pienellä budjetilla tehdyt pari ensimmäistä soololevyä ovat vielä äänityslaadultaan vaatimatonta ja tyyliltäänkin perinteisempää gangstaa, mutta vuoden 2010 Toivo parasta pelkää pahinta on jo ehtaa tavaraa. Petoksen tuottaessa itse lähes kaikki biisinsä voi sanoa kehitystä tapahtuneen huimasti ja albumin sisältävän mainion painostavaa horrorcore-tunnelmaa. Ihan puhdasta horrorcorea se ei kuitenkaan ole, mies itse kutsuukin tyyliä horror funkiksi. Lyriikoissakin käsitellään Petokselle ominaisesti myös lähiöelämää ja yhteiskunnan tilaa.
Levyn paras kappale ruotiikin uutta maailmanjärjestystä ja valtamedian läpi puskemaa propagandaa, mutta biitti on sentään ehtaa horroria.
Levyn kohokohdista voisi nostaa vielä esiin toisenkin tapauksen. Eritoten loistava biitti ansaitsee erityismaininnan. Kappaleella myös vierailee Pikkupiru, jonka verse menee kieltämättä todella överiksi, mutta jotenkin sekin onnistuu toimimaan.
VAROITUS! SISÄLTÄÄ MM. TÄMÄNKALTAISTA RIIMITTELYÄ: "sun huoras kuollutta ruumista nussin ja mällit sen kurkust alas ravistan/ mut ei voi mitään ku meitsii vieläki panettaa/ pakko leikkaa huorast pillu ja perse irti ja mennä niit Piritorille panemaan"
Sivuprojektinaan Petos levyttää myös Papa Rassi-nimellä, joka onkin sitten jo ihan puhdasta horrorcorea. Ja ei oikeastaan edes hassumpaa. Papa Rassin levytyksillä Petoksen ääni on muunnettu matalammaksi, joka on suhteellisen yleinen kikka genressään. Ilmeisesti tarkoitus on saada räppääjä kuulostamaan vähemmän ihmismäiseltä ja uhkaavammalta, mutta usein se onnistuu kuulostamaan vain yritykseltä kuulostaa rankalta. Kieltämättä tässäkin tapauksessa se häiritsee hiukan, mutta ehkä Petos halusi tehdä eri taiteilijanimen lisäksi vielä isomman pesäeron "virallisiin" levytyksiinsä.
Kaiken kaikkiaan Papa Rassin paketti toimii kohtalaisen hyvin. Osittain siksi, että yksityisyydestään tarkasta Petoksesta ei tiedä kovin paljon. Hänet tiedetään isoksi alan elokuvadiggailijaksi, joka kyllä kuuluu positiivisesti Papa Rassin levytyksiltä. Ihan suoria lainauksia kauhuelokuvista hyödynnetään keskimääräistä enemmän ja meno on muutenkin varsin visvaista. Toinen asia, minkä Petoksesta voi sanoa tietävänsä varmasti, on se, että häntä ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Hän tekee mitä haluaa ja haistattaa sen jälkeen vitut sinulle päin naamaa, vaikka et vastaan sanoisikaan.
"Jos kaikki negatiivinen on positiivista, niin mä oon vitun hyvä jätkä" - Petos
Jos erityisesti 80- ja 90-lukujen alternative rock kuuluu suosikkigenreihisi, Steve Albini lienee tuttu nimi. Koska nimen takaa löytyvä mies on toiminut monen kyseisen genren keskeisimmän edustajan tuottajana vähintään yhdellä levytyksellä. Jos tämä ei vielä soita kelloja, niin sellaiset nimet kuten Nirvana, PJ Harvey, Jarvis Cocker, Pixies, Robert Plant, Cheap Trick ja Manic Street Peachers pitäisivät jo sentään olla tuttuja.
Mutta entäs sitten nimi Big Black? No, ei sekään nyt ihan mikään maailman obskuurein bändi ole. Mutta sen pitäisi olla paljon tunnetumpi kuin se on. Sen kaltaisilla ansioilla, kuin Big Blackilla tai Steve Albinilla oli, pääsee tuottamaan aikakautensa suurinta rockbändiä, Nirvanaa. Toki auttaa, jos on sitä ennen tuottanut myös Kurt Cobainin lempibändiä eli Pixiesiä ja luonut kaikilla uransa sektoreilla maineen määrätietoisena, innovatiivisena ja tinkimättömänä miehenä.
Määrätietoisuus. Innovatiivisuus. Tinkimättömyys. Tapauksen Big Black kohdalla määrätietoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki bändin toimintaan liittyvä tehdään itse ja eliminoidaan yhtälöstä kaikki mahdolliset välikädet, koska tiedetään niiden olevan turhia. Innovatiivisuudella luodaan bändille niin omanlainen soundi, että se toimii tärkeänä pioneerina noise rock-genrelle ja vaikutteena monelle myöhemmän sukupolven industrial-bändille. Tinkimätöntä taas oli se, miten epämiellyttävä Big Black halusi olla.
Steve Albinin sanoin on helppoa loukata nössöjä, mutta vaatii enemmän loukata oman piirinsä ihmisiä. Big Black soitti enimmäkseen punk-yleisöille, joille on usein ominaista esimerkiksi feministiset tai rasismin vastaiset arvot. Joten totta kai Albini latasi lyriikoihinsa ja lavaolemukseensa rutkasti flirttailua naisvihan ja rasismin kanssa. Tämän lisäksi lyriikat käsittelivät muun muassa perheväkivaltaa, pedofiliaa, murhia ja raiskauksia. Tabuja ei ollut. Sanat toimitettiin perille epämiellyttävällä meteliaallolla, jonka ominaisimpia elementtejä olivat tasaisen hyökkäävä rumpukone ja lasin riipimisen ääntä muistuttavat kitarat. Keikat sisälsivät myös suoraa vittuilua yleisölle, jonka ansiosta saattoi esimerkiksi saada eläinaktivistin toimesta verta heitetyksi päällensä kesken esityksen.
Big Black halusi viehättää omia aivojaan käyttäviä kuuntelijoita, jotka eivät tuomitsisi sitä heti ilman perusteellista bändin agendan analysointia. Pokerinaama ei tipahtanut hetkeksikään, jotta tunnelma keventyisi ja kaikki paljastuisi pelkäksi performanssiksi. Vastapuolen liekkeihin antoi varmasti lisää bensaa se, kuinka paljon Albini vaikutti nauttivan ihmisten järkyttämisestä. Mutta kukapa punkkari ei voisi sanoa samaa myös itsestään.
Jos puhutaan Big Blackista epämiellyttävimmillään, osoittava sormi osuu nopeasti debyyttipitkäsoitto, Atomizerin, avausraitaan Jordan, Minnesota. Kyseisestä kaupungista 80-luvun alussa paljastunut pedofiilirinki antoi inspiraation kappaleelle, jossa Albini astuu pedofiilin saappaisiin kertojana. Kappale alkaa uhkaavan mekaanisesti starttaavalla ja pysähtyvällä riffillä, jonka taukoja sävyttää Albinin imitoimat lapsen voihkaisut. Kappaleen keskiosa koostuu muutaman lauseen toistamisesta, sellaisten lauseiden kuten "This will stay with you until you die/And I will stay with you until you die". Loppuhuipennuksessa palataan introon, jonka tauot ovat nyt pidempiä. Taukojen kohdalla huohotetaan kiivaasti ja toistetaan kärsivän kuuloisesti lausetta "Suck daddy, suck daddy".
Keikoilla kappaleen outro saattoi venyä useiden minuuttien mittaiseksi ja tauot vinkuvan feedbackin saattelemana vielä piinaavimmiksi. Kuten voi nähdä ja kuulla Pigpile-livetallenteelta, jossa se esitellään muina miehinä yleisölle "This is the one everyone writes about".
Jos Big Blackin miinuksia haluaa etsiä, sellaiseksi voisi laskea levytysten epätasaisuuden. Vaikka bändin kahta pitkäsoittoa, etenkin Songs About Fuckingia, pidetään genrensä klassikkoina, jotkut kappaleista ovat niin häiritseviä, että olisi mahdotonta tehdä keskiverron pitkäsoiton mittainen albumi, josta osa ei kutistuisi näiden hirviöiden rinnalla.
Vai mikä levy pystyisi lunastamaan sen mammuttimaisen lupauksen, jonka äsken mainittu tai sellainen kappale kuin Kerosene, antavat? Samalta Atomizer-levyltä löytyvä Kerosene käynnistyy riffillä, joka saa kitaran kuulostamaan lähinnä kellopeliltä helvetistä. Pitkän intron jälkeen päästään säkeistöön, jota vallitsee lähinnä mörisevä basso ja nakuttava rumpukone. Tarina alkaa kertoa tappavan tylsästä pikkukaupungista, jossa kertoja on elänyt koko elämänsä. Siellä hän tulee myös kuolemaan. Jälleen lauseita toistetaan uudestaan ja uudestaan, pikkuhiljaa tarinan edetessä mainintaan nimensä kappaleelle antaneesta kerosiinista.
Jotain on tehtävä. Jotain on tehtävä.
Sitten jännitys laukeaa kertosäkeen viiltävän kitaran raiskatessa kuulijan tärykalvon ja laulajan pyytäessä kerta toisensa jälkeen sytyttämään hänet tuleen. Tämän jälkeen käydään läpi toinen säkeistö ja toinen kertosäe, jonka viimeinen sointu jää soimaan siksi aikaa, että ensikuulija luulee jo kappaleen olevan ohi. Sitten astuu kehiin kappaleen rumin osio, jolla ollaan jo kiusoiteltu kappaleessa aikaisemmin. Jos ei tätä edeltävää musiikkiakaan ole järin melodiseksi voinut kutsua, tässä ei ole siitä enää rippeitäkään. Riitasointuiset kitarat ja basso tuntuvat törmäävän väkivaltaiseen erimielisyyteen vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan rumpukoneen kanssa. Tämän kaaoksen päälle toistetaan hätäistä kysymystä: mitä nyt? Vain noin ruman osion jälkeen voi paluu kertosäkeeseen ja kehotus itsensä tuleen sytyttämiseen tuntua jopa helpotukselta ja luonnolliselta päätepisteeltä.
Kipu mielihyvän tuottajana. Kappaleen lyyristä aihetta voi verrata myös itse Big Blackin musiikkiin. Jos se ei ensikuulemalta kuulosta hyvältä, kannattaa kokeilla uudestaan. Tällä kertaa nosta äänenvoimakkuus reilusti kovemmalle. Yhtyeen luoma soundi pääsee oikeuksiinsa, kun viiltävät kitarat pääsevät huumaamaan korvia oikealla tavalla. Sattuu. Mutta niin ihanasti. Meteliä, sehän se on koko genren tarkoitus.
Niin ja tämä huumaavan loistava kappalehan tietenkin esiteltiin keikalla sanoin "This is a song Jerry Lee Lewis wrote before he killed one of his wives".
Big Blackin hajottua Steve Albini perusti tuota pikaa uuden bändin. Sanoitukset keskittyivät tällä kertaa tiukemmin seksuaalisuhteisiin, mutta näkökanta niihin pysyi yhtä tinkimättömän suorasukaisena kuin ennenkin. Naisvihasyytökset jatkoivat Albinin ympärillä pyörimistä ja keikkoja vastustettiin mielenosoituksin. Helpottaakseen vihamiesten ja -naisten löytämistä yhtyeen luo, sen nimeksi valittiin kaikkia miellyttävästi Rapeman.
