Tapaus Petos

Horrorcore on genre, jonka sisältämää potentiaalia tavoitetaan varsin harvoin. Lyhyesti sanottuna se on siis hiphopin alalaji, jonka pimeät lyriikat ammentavat sisältönsä väkivaltaisesta kauhukuvastosta ja biitit ovat jatketta pelkistetyn karulle hardcore hiphopin suuntaukselle ja usein niissäkin lainataan ääniä kauhuelokuvista. Teoriassa resepti kuulostaa minun makuuni kerrassaan herkulliselta, mutta niin kuin itse kauhuelokuvissakin, lopputulos on harmillisen useasti joko halpahintaista shokeeramista tai liiallisen kielen poskeentunkemisen takia pelkkää rasittavaa hassuttelua.

Insane Clown Posse lienee genren tunnetuin ryhmä... ja eipä sitten siitä poppoosta sen enempää. Sen sijaan genren pioneereihin kuuluva Gravediggaz on jo ihan eri maata: hauska, mutta tarpeeksi oudolla tavalla synkkä, ettei siitä muodostu ongelmaa. Esham vaikuttaa myös olevan lajin parempaa valikoimaa, mutta hänen tuotantoon en ole vielä perehtynyt tarkemmin.

Mutta mitenkäs Suomessa? Voisi kuvitella, että Suomen piirien ollessa monta kertaa pienemmät, olisi hyvän horrorcoren löytäminenkin täältä paljon vaikeampaa. Mutta eipä välttämättä, sillä suomiräppihän voi tällä hetkellä vallan mainiosti, minun mielestä jopa paremmin kuin mikään muu genre täällä. Yksi artisti, joka on kunnostautunut omien tutkimusteni mukaan tässä parhaiten, on Petos.


Pienellä budjetilla tehdyt pari ensimmäistä soololevyä ovat vielä äänityslaadultaan vaatimatonta ja tyyliltäänkin perinteisempää gangstaa, mutta vuoden 2010 Toivo parasta pelkää pahinta on jo ehtaa tavaraa. Petoksen tuottaessa itse lähes kaikki biisinsä voi sanoa kehitystä tapahtuneen huimasti ja albumin sisältävän mainion painostavaa horrorcore-tunnelmaa. Ihan puhdasta horrorcorea se ei kuitenkaan ole, mies itse kutsuukin tyyliä horror funkiksi. Lyriikoissakin käsitellään Petokselle ominaisesti myös lähiöelämää ja yhteiskunnan tilaa.

Levyn paras kappale ruotiikin uutta maailmanjärjestystä ja valtamedian läpi puskemaa propagandaa, mutta biitti on sentään ehtaa horroria.


Levyn kohokohdista voisi nostaa vielä esiin toisenkin tapauksen. Eritoten loistava biitti ansaitsee erityismaininnan. Kappaleella myös vierailee Pikkupiru, jonka verse menee kieltämättä todella överiksi, mutta jotenkin sekin onnistuu toimimaan.

VAROITUS! SISÄLTÄÄ MM. TÄMÄNKALTAISTA RIIMITTELYÄ:
"sun huoras kuollutta ruumista nussin ja mällit sen kurkust alas ravistan/
mut ei voi mitään ku meitsii vieläki panettaa/
pakko leikkaa huorast pillu ja perse irti ja mennä niit Piritorille panemaan"



Sivuprojektinaan Petos levyttää myös Papa Rassi-nimellä, joka onkin sitten jo ihan puhdasta horrorcorea. Ja ei oikeastaan edes hassumpaa. Papa Rassin levytyksillä Petoksen ääni on muunnettu matalammaksi, joka on suhteellisen yleinen kikka genressään. Ilmeisesti tarkoitus on saada räppääjä kuulostamaan vähemmän ihmismäiseltä ja uhkaavammalta, mutta usein se onnistuu kuulostamaan vain yritykseltä kuulostaa rankalta. Kieltämättä tässäkin tapauksessa se häiritsee hiukan, mutta ehkä Petos halusi tehdä eri taiteilijanimen lisäksi vielä isomman pesäeron "virallisiin" levytyksiinsä.



Kaiken kaikkiaan Papa Rassin paketti toimii kohtalaisen hyvin. Osittain siksi, että yksityisyydestään tarkasta Petoksesta ei tiedä kovin paljon. Hänet tiedetään isoksi alan elokuvadiggailijaksi, joka kyllä kuuluu positiivisesti Papa Rassin levytyksiltä. Ihan suoria lainauksia kauhuelokuvista hyödynnetään keskimääräistä enemmän ja meno on muutenkin varsin visvaista. Toinen asia, minkä Petoksesta voi sanoa tietävänsä varmasti, on se, että häntä ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Hän tekee mitä haluaa ja haistattaa sen jälkeen vitut sinulle päin naamaa, vaikka et vastaan sanoisikaan.


"Jos kaikki negatiivinen on positiivista, niin mä oon vitun hyvä jätkä" - Petos