Olen punkkari.
Kai.
Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.
Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.
Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.
Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.
Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.
70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.
Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.
Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.
__
* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.
** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste genre. Näytä kaikki tekstit

lauantai 18. elokuuta 2012
maanantai 2. huhtikuuta 2012
"No, me ei haluta asettua mihinkään lokeroihin"
Mun mielestä vain silloin kun pitkän uran ja useiden albumien jälkeen bändille on jalostunut oma, tunnistettava tyyli, on hyväksyttävää vastata ylläolevalla tavalla kysymykseen "Miten kuvailisitte musiikkianne?" Muuten se on vain ärsyttävää lässytystä.
Jos tie tähtiin on vielä ihan lapsen kengissä ja bändi yrittää saada itselleen nimeä, tuollainen vastaus ei kerro yhtään mitään. Tää on kiireinen maailma ja huomion pitää tarttua heti, pidit siitä tai et. Jos et osaa edes kuvailla millaista musiikkia soitat, suurella todennäköisyydellä se ei olisi ollutkaan kovin mieleenpainuvaa tavaraa. Huonostikin bändiä kuvaava genre tai muu määritelmä on parempi kuin tuollainen jaarittelu. Children of Bodom soittaa jotain monesta eri metallin alalajista koostuvaa sekasiitosta, ja silti Alexi Laiho on vuosia väittänyt bändinsä soittavan punkkia. Punkkari ja hevari eivät kumminkaan niin kaukana ole toisistaan, että vastaus karkottaisi mahdollisen kuulijakunnan tyystin. Jos vielä lisäksi katsoo Alexi Laihon ulkoista habitusta, saattaa saada lisäosviittaa. Rytmihäiriön nykyinen tyyli taas on jotain grindcoren, thrash metallin ja hardcoren välimaastoilla seilaavaa; bändin oman määritelmän mukaan se on surmacorea. Se on vallan mainio määritelmä, joka herättää heti mielikuvia heidän soittamastaan musiikista, ennen kuin heiltä on kuullut ensimmäistäkään kappaletta.
Lokerot ei ole absoluuttinen totuus, mutta ne on hyvä osviitta. Sitä varten ne on. Turha niihin on suhtautua niin kuin kukkaisvallankumouslimboon pysyvästi jumittunut hippi, jonka mielestä jokainen lokero on vain yksi tapa, jolla "The Man" alistaa sut osaksi systeemiään. Ja vaikka sitä kuinka avoin musadiggari haluaisi olla, yleensä kumminkin jokainen meistä nojaa tiettyyn suuntaan kuuntelutottumuksissaan. Sen takia Fugazia fanittava tyyppi tsekkaa todennäköisesti mieluummin itseään post-hardcoreksi kuin progejazziksi kuvailevan bändin. Jos yrität tavoitella laajempaa kuulijakuntaa kuvailematta musiikkiasi vähänkään suuntaa antavasti, tuskin voitat yhtään mitään.
Todennäköisimmin: jos vastaat noin, luultavasti yrität vain olla cool ja kannattais yrittää vähän paremmin.

tiistai 9. elokuuta 2011
Minne katosi vaara?
Oho. Tulipa odottamaani pidempi tauko kirjoitteluun, kun kuvausreissulla en saanut aikaiseksi kirjoitella (tämän nyt ei olisi pitänyt olla yllätys) ja reissun jälkimainingeissa menin kadottamaan mokkulani. No, ennen reissua tuli kumminkin jatkettua ajanviettoa musadokkareiden parissa katsomalla Until the Light Takes Us.
Dokkarissa keskitytään 90-luvun alun norjalaiseen black metal -skeneen. Eli ehkä viimeiseen kertaan musiikin historiassa, kun pienen alueen pioneereista kasvaa maailmanlaajuinen musiikki-ilmiö, jonka tekijöitä ei yhdistä pelkästään musiikkityyli ja siihen kuuluva estetiikka, vaan myös musiikin kanssa tiukassa symbioosissa elävä ideologia. Olkoonkin, että niistä ideologioista on sittemmin oltu niin monta mieltä, kuin on virvelin iskuja Mardukin levyllä. Siis aika monta. Ja vaikka black metal toki onkin äärimmäisen luonteensa vuoksi vääjäämättä marginaaliseksi jäävä musiikin muoto, ei sen merkittävyyttä ilmiönä voitane kiistää. Kysykää vaikka vuosina 1992-1996 palaneiden yhteensä 50 norjalaisen kirkon suntioilta.
Tällaisten ilmiöiden syntyminen nykypäivänä on hyvin epätodennäköistä. Ensinnäkin, eikö musiikista ole kaluttu kohta jo läpi kaikki järkevän kuuloiset muodot? Toiseksi, osittain juuri tuosta syystä musiikkikenttä on nykyään niin sirpaloitunut, että suurempia massoja koskettavaa musiikkia on vaikea luoda, kun musiikkidiggarit jakavat mielenkiintonsa niin monen alagenren pariin, ettei kovinkaan genrepätijä tahdo perässä pysyä. Ne nuoret, jotka olisivat 50-luvulla olleet perinteisen rock 'n' rollin kuuntelijoita, jakautuvat tänä päivänä leireihin, joissa kuunnellaan power violencea, mathrockia tai post-hardcorea. Näin pintaa raapaistakseni.
Toinen asia, mikä palasi mieleen Until the Light Takes Us -dokumenttia katsellessa, oli nykymusiikin "turvallisuus". Muistan vielä ajan, kun olin yläasteikäinen ja metallimusiikki ei ollut niin yleisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Kaverin levyltä c-kasetille kopioitu Panteran The Great Southern Trendkill oli niin ankaraa tylytystä, että hyvä jos kykeni yhdeltä istumalta kokonaan kuuntelemaan. Pari vuotta sitten kulkiessani vielä aamuisin bussilla kouluun, kuulin useasti ala-asteikäisten lasten puhuvan lempibändeistään ja vertailevan mp3-soittimiensa musiikkikirjastoja. Puheissa vilahteli sellaisia nimiä kuin Disturbedia ja Slipknotia. Ei puhettakaan, että itse olisin ala-asteella Slipknotia kuunnellut! Metallica oli silloin rankinta metallia mitä kuuntelemaan pystyi ja viimein yläasteella Slipknotin S/T-levyn aloituskappaleen ensimmäisen kerran kuullessa, tiesin kyllä pitäväni siitä, mutta se tuntui silti aluksi vaikealta palalta sulatettavaksi.
Nykyään musiikissa ei ole tätä vaaran tuntua enää. Ne bändit, jotka eivät minua hätkähdytä minua näin aikuisena, ovat jo nuorillekin peruskauraa. Lapset altistuvat metallille jo ala-asteella ja äärimmäisimmätkin lajikkeet löytyvät kyllä viimeistään silloin, kun nämä piltit saavat netin käsiinsä. Tästä huolimatta voin silti sanoa pitäväni vaikkapa Cannibal Corpsesta, mutta se tietty vaarallisuus uupuu, joka on kuitenkin vielä hetki sitten ollut olennainen osa tietynlaisten bändien viehätystä. Nyt kaikki on niin helposti saatavilla ja useimpien bändien jäsenet ovat avoimesti mediassa esiintyviä henkilöitä, jotka paljastuvat kulissien takana ihan normaaleiksi ihmisiksi. Jopa nämä 90-luvun mystiset satanistit antavat haastatteluja hymyillen kameralle ja kirjoittavat omilla nimillään blogeja. 15 vuotta sitten olisi varmaan pelottanut ihan saatanasti tavata Varg Vikernes, Burzum-nimen alla varsin visvaista black metallia levyttänyt mies, joka tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan Mayhemin kitaristin, Euronymousin, murhasta ja kolmen kirkon tuhopoltosta. Nyt näen hänet varsin täysjärkisen oloisena antamassa haastattelua Until the Light Takes Us -dokumentissa ja hän tuntuu kuin keneltä tahansa meistä.
Kyllä minä voisin tämän miehen kanssa vaikka teekupposen juoda.

Tunnisteet:
black metal,
dokumentit,
genre,
metal,
random
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)