Yy kaa koo blaa blaa blaa

Muistan nuorena lukeneeni bändärien kertomuksia erinäisistä kuuluisista muusikoista. Lähes kaikki muut tarinat on vaipuneet jo auvoisasti unholaan, mutta jostain syystä yhtä en ole unhoittanut mielestäni koskaan: Green Dayn keulakuvalla eli Billie Joe Armstrongilla on rockbisneksen pienin muna.

Noihin aikoihin tuon tiedon lukiessani olin itsekin Green Dayn kuulijakuntaa. Ikinä se ei ihan mikään suosikkibändi ollut, mutta tukku loistavia punkbiisejä heillä silti on. Kuulun kuulijakunnan vähemmistöön siinä mielessä, että pidän Warning-levyä heidän parhaana. Eli siis sitä, joka menestyi sen 90-luvun läpimurron jälkeen heikoimmin. Mahalaskua seurasi pieni nahanluomiskausi, jonka jälkeen ilmestyi American Idiot. Se oli kaikkien yllätykseksi kaikkia aiempia paremmin menestynyt albumi, vaikka minun makuuni taso olikin laskenut. Lisääntyneestä yhteiskuntakriittisyydestä huolimatta kokonaisuus oli valitettavan hajuton ja mauton. Levy paljasti, ettei Armstrongilla enää ollut varsinaisia antimia olla mikään sukupolvensa äänitorvi. 90-luvulla Armstrongin asenne meni sopivan yksi yhteen X-sukupolven päämäärättömän slacker-haahuilun kanssa. Mutta nytkö se sama häiskä laulaa rockoopperaa Bushin Yhdysvalloista? Ei ei ei. Minä pidän Green Daystani runkkaamisella ja liimanhaistelulla!

Pari mainiota kappaletta sikseen, levy oli iso pettymys. Sen jälkeen ilmestynyt 21st Century Breakdown oli vielä huonompi ja vaarattomampi. Muutama kuukausi sitten Green Day ilmoitti, että he tulevat julkaisemaan alle vuoden sisällä kokonaisen albumitrilogian ¡Uno!, ¡Dos! ja ¡Tré! Aikaisemman tasonlaskun valossa en näe ollenkaan positiivisena asiana sitä, että materiaalin tuotantotahtia vain kiihdytetään.

Tässä sinkkulohkaisu trilogian avausalbumilta:



Okei. Bändärien puheet nyt voi sivuuttaa vaikka huomionhakuisuutena tai mahdollisina sepitteinä, mutta enää sitä ei voi peitellä: Billie Joe Armstrong myös kuulostaa rockbisneksen pienimunaisimmalta punkkarilta.

Ajatuksia punkista

Olen punkkari.

Kai.

Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.

Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.

Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.

Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.

Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.

70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.

Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.

Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.

__

* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.

** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.

Vittumaisuuden asialla: Big Black

Jos erityisesti 80- ja 90-lukujen alternative rock kuuluu suosikkigenreihisi, Steve Albini lienee tuttu nimi. Koska nimen takaa löytyvä mies on toiminut monen kyseisen genren keskeisimmän edustajan tuottajana vähintään yhdellä levytyksellä. Jos tämä ei vielä soita kelloja, niin sellaiset nimet kuten Nirvana, PJ Harvey, Jarvis Cocker, Pixies, Robert Plant, Cheap Trick ja Manic Street Peachers pitäisivät jo sentään olla tuttuja.

Mutta entäs sitten nimi Big Black? No, ei sekään nyt ihan mikään maailman obskuurein bändi ole. Mutta sen pitäisi olla paljon tunnetumpi kuin se on. Sen kaltaisilla ansioilla, kuin Big Blackilla tai Steve Albinilla oli, pääsee tuottamaan aikakautensa suurinta rockbändiä, Nirvanaa. Toki auttaa, jos on sitä ennen tuottanut myös Kurt Cobainin lempibändiä eli Pixiesiä ja luonut kaikilla uransa sektoreilla maineen määrätietoisena, innovatiivisena ja tinkimättömänä miehenä.


Määrätietoisuus. Innovatiivisuus. Tinkimättömyys. Tapauksen Big Black kohdalla määrätietoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki bändin toimintaan liittyvä tehdään itse ja eliminoidaan yhtälöstä kaikki mahdolliset välikädet, koska tiedetään niiden olevan turhia. Innovatiivisuudella luodaan bändille niin omanlainen soundi, että se toimii tärkeänä pioneerina noise rock-genrelle ja vaikutteena monelle myöhemmän sukupolven industrial-bändille. Tinkimätöntä taas oli se, miten epämiellyttävä Big Black halusi olla.

Steve Albinin sanoin on helppoa loukata nössöjä, mutta vaatii enemmän loukata oman piirinsä ihmisiä. Big Black soitti enimmäkseen punk-yleisöille, joille on usein ominaista esimerkiksi feministiset tai rasismin vastaiset arvot. Joten totta kai Albini latasi lyriikoihinsa ja lavaolemukseensa rutkasti flirttailua naisvihan ja rasismin kanssa. Tämän lisäksi lyriikat käsittelivät muun muassa perheväkivaltaa, pedofiliaa, murhia ja raiskauksia. Tabuja ei ollut. Sanat toimitettiin perille epämiellyttävällä meteliaallolla, jonka ominaisimpia elementtejä olivat tasaisen hyökkäävä rumpukone ja lasin riipimisen ääntä muistuttavat kitarat. Keikat sisälsivät myös suoraa vittuilua yleisölle, jonka ansiosta saattoi esimerkiksi saada eläinaktivistin toimesta verta heitetyksi päällensä kesken esityksen.


Big Black halusi viehättää omia aivojaan käyttäviä kuuntelijoita, jotka eivät tuomitsisi sitä heti ilman perusteellista bändin agendan analysointia. Pokerinaama ei tipahtanut hetkeksikään, jotta tunnelma keventyisi ja kaikki paljastuisi pelkäksi performanssiksi. Vastapuolen liekkeihin antoi varmasti lisää bensaa se, kuinka paljon Albini vaikutti nauttivan ihmisten järkyttämisestä. Mutta kukapa punkkari ei voisi sanoa samaa myös itsestään.

Jos puhutaan Big Blackista epämiellyttävimmillään, osoittava sormi osuu nopeasti debyyttipitkäsoitto, Atomizerin, avausraitaan Jordan, Minnesota. Kyseisestä kaupungista 80-luvun alussa paljastunut pedofiilirinki antoi inspiraation kappaleelle, jossa Albini astuu pedofiilin saappaisiin kertojana. Kappale alkaa uhkaavan mekaanisesti starttaavalla ja pysähtyvällä riffillä, jonka taukoja sävyttää Albinin imitoimat lapsen voihkaisut. Kappaleen keskiosa koostuu muutaman lauseen toistamisesta, sellaisten lauseiden kuten "This will stay with you until you die/And I will stay with you until you die". Loppuhuipennuksessa palataan introon, jonka tauot ovat nyt pidempiä. Taukojen kohdalla huohotetaan kiivaasti ja toistetaan kärsivän kuuloisesti lausetta "Suck daddy, suck daddy".



Keikoilla kappaleen outro saattoi venyä useiden minuuttien mittaiseksi ja tauot vinkuvan feedbackin saattelemana vielä piinaavimmiksi. Kuten voi nähdä ja kuulla Pigpile-livetallenteelta, jossa se esitellään muina miehinä yleisölle "This is the one everyone writes about".



Jos Big Blackin miinuksia haluaa etsiä, sellaiseksi voisi laskea levytysten epätasaisuuden. Vaikka bändin kahta pitkäsoittoa, etenkin Songs About Fuckingia, pidetään genrensä klassikkoina, jotkut kappaleista ovat niin häiritseviä, että olisi mahdotonta tehdä keskiverron pitkäsoiton mittainen albumi, josta osa ei kutistuisi näiden hirviöiden rinnalla.

Vai mikä levy pystyisi lunastamaan sen mammuttimaisen lupauksen, jonka äsken mainittu tai sellainen kappale kuin Kerosene, antavat? Samalta Atomizer-levyltä löytyvä Kerosene käynnistyy riffillä, joka saa kitaran kuulostamaan lähinnä kellopeliltä helvetistä. Pitkän intron jälkeen päästään säkeistöön, jota vallitsee lähinnä mörisevä basso ja nakuttava rumpukone. Tarina alkaa kertoa tappavan tylsästä pikkukaupungista, jossa kertoja on elänyt koko elämänsä. Siellä hän tulee myös kuolemaan. Jälleen lauseita toistetaan uudestaan ja uudestaan, pikkuhiljaa tarinan edetessä mainintaan nimensä kappaleelle antaneesta kerosiinista.

Jotain on tehtävä. Jotain on tehtävä.

Sitten jännitys laukeaa kertosäkeen viiltävän kitaran raiskatessa kuulijan tärykalvon ja laulajan pyytäessä kerta toisensa jälkeen sytyttämään hänet tuleen. Tämän jälkeen käydään läpi toinen säkeistö ja toinen kertosäe, jonka viimeinen sointu jää soimaan siksi aikaa, että ensikuulija luulee jo kappaleen olevan ohi. Sitten astuu kehiin kappaleen rumin osio, jolla ollaan jo kiusoiteltu kappaleessa aikaisemmin. Jos ei tätä edeltävää musiikkiakaan ole järin melodiseksi voinut kutsua, tässä ei ole siitä enää rippeitäkään. Riitasointuiset kitarat ja basso tuntuvat törmäävän väkivaltaiseen erimielisyyteen vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan rumpukoneen kanssa. Tämän kaaoksen päälle toistetaan hätäistä kysymystä: mitä nyt? Vain noin ruman osion jälkeen voi paluu kertosäkeeseen ja kehotus itsensä tuleen sytyttämiseen tuntua jopa helpotukselta ja luonnolliselta päätepisteeltä.



Kipu mielihyvän tuottajana. Kappaleen lyyristä aihetta voi verrata myös itse Big Blackin musiikkiin. Jos se ei ensikuulemalta kuulosta hyvältä, kannattaa kokeilla uudestaan. Tällä kertaa nosta äänenvoimakkuus reilusti kovemmalle. Yhtyeen luoma soundi pääsee oikeuksiinsa, kun viiltävät kitarat pääsevät huumaamaan korvia oikealla tavalla. Sattuu. Mutta niin ihanasti. Meteliä, sehän se on koko genren tarkoitus.

Niin ja tämä huumaavan loistava kappalehan tietenkin esiteltiin keikalla sanoin "This is a song Jerry Lee Lewis wrote before he killed one of his wives".

Big Blackin hajottua Steve Albini perusti tuota pikaa uuden bändin. Sanoitukset keskittyivät tällä kertaa tiukemmin seksuaalisuhteisiin, mutta näkökanta niihin pysyi yhtä tinkimättömän suorasukaisena kuin ennenkin. Naisvihasyytökset jatkoivat Albinin ympärillä pyörimistä ja keikkoja vastustettiin mielenosoituksin. Helpottaakseen vihamiesten ja -naisten löytämistä yhtyeen luo, sen nimeksi valittiin kaikkia miellyttävästi Rapeman.

Hauska mies.

Mikä tuo haju on?

Misfits.


1977-1983 pystyssä ollut Glenn Danzigin luotsaama horror punk-bändi. 1995 basisti Jerry Onlyn uudelleenlämmittelemä bändi, josta Danzig pesee tyystin kätensä. 2011 useita miehistönvaihdoksia kokenut bändi, joka porskuttaa eteenpäin Only ainoana (ainakin melkein) alkuperäisjäsenenään.

Ok. Siinä mahdollisimman harvalla sanalla kuvailtuna asiat, joista on väitelty tuhansin palstametrein bändin ystävien keskuudessa. Monet fanit tunnustautuvat nimenomaan Misfits (1977-1983)-faneiksi ja sanoutuvat irti sen jälkeisistä kokoonpanoista, jotka saavat tämän kyseisen kansanosan suussa monia leikkisiä kutsumanimiä kuten vaikka Newfits tai Shitfits.

Itse tunnustaudun uudemmankin Misfits-tuotannon ystäväksi. Toki Danzigin aikaisissa levytyksissä on se ihan oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka koostuu Glennin vertaansa vailla olevista Evil Elvis -vokaalityylittelyistä, mainioista singalong-kertosäkeistä, tylyistä lyriikoista ja suttuisesta tuotannosta. Mutta mielestäni Uusfitsin American Psycho- ja Famous Monsters -pitkäsoitot jatkoivat vielä suhteellisen tyylikkäästi tätä perinnettä. Vaarallisuuden tuntu oli vähän karissut, kun levyt olivat paremmin tuotettuja ja Onlyn aikaista kristillisemmän asenteen myötä lyriikat olivat hitusen aiempaa kiltimpiä. Mutta Michale Graves oli hyvällä tavalla erilainen laulaja kuin Danzig ja levyillä on monia loistavia takavuosien hittien veroista täsmäasetta. Ja eivät ne lyriikat ihan puhtoisia tuolloinkaan olleet, kun horror punk-genressä kumminkin edelleen soittivat. "If I cut off your arms and I cut off your legs, would you still love me anyway?"-lauseella alkavaa kappaletta on ainakin minun vaikea vihata. Ja onhan se mainio biisikin.


No niin. Tämän jälkeen sitten Graves ja myös bändin legendaarisessa kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Doyle lähtivät kävelemään. Sen jälkeen bändi onkin haiskahtanut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän rahastukselta, kun sitä uutta materiaalia on saatu odotella ja odotella. Vuonna 2003 tuli toki Project 1950-albumi, jolla Only teki debyyttinsä yhtyeen päälaulajana, mutta levy koostui pelkistä Misfits-muottiin väännetyistä toisten säveltämistä popklassikoista. Osa versioinneista toimi paremmin, osa vähän vähemmän paremmin. Keikkaa on silti väännetty vanhojen hittien imussa vuosikaudet ja Misfits-tuotteistaminen on mennyt naurettaviin mittasuhteisiin jo kauan sitten. Itsekin näin tämän Onlyn vetämän poppoon elävänä vuonna 2008 Oulun Teatrialla. Nostalgiahuuruissa vastaanotettu hittiparaati, nousuhumala ja vimmainen mosh pitti jättivät hyvät fiilikset keikasta, vaikka objektiivisesti ajatellenhan se ei mikään kovin hyvä keikka ollut. Soundit olivat todella puuroiset, osa biiseistä vedettiin lähes tunnistamattoman nopeasti ja eihän se Only mikään erikoinen laulaja ole.

No, nyt on viimein tullut levyllinen uutta materiaalia Misfitsiltä, The Devil's Rain -nimen alla. Kuuntelin sen kerran läpi. Ja sen jälkeen vielä pari kappaletta uudestaan varmistuakseni mielipiteestäni niidenkin kohdalla. Levyllä ei ollut sitä yhden yhtäkään hyvää kappaletta ja yleismaku oli raivostuttavan sisäsiisti. Miten näin kilttiä levyä voi edes sanoa horror punkiksi? Hevisauruksessa on enemmän vaaran tuntua kuin tässä. Vanhoilla levyillä haisi veri, hiki, Kennedyn aivoroiskeet, Marilyn Monroen raadon kuivunut vagina, Saatanan porttolan huorat ja niin edelleen. En halua edes linkittää teille yhtään kappaletta todisteeksi, mutta uskokaa pois, uudella levyllä haisee vain ja ainoastaan muovi. Jumalauta, Hevisauruksen levyilläkin haisee sentään dinosaurukset!


Tässä sitä vanhaa kunnon meininkiä mieluummin, nauttikaa.