Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiphop. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hiphop. Näytä kaikki tekstit

lauantai 18. elokuuta 2012

Ajatuksia punkista

Olen punkkari.

Kai.

Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.


Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.

Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.

Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.

Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.


70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.

Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.

Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.

__

* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.

** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Jotain randomia

Näin unta, että pyyhin persettäni K-Marketin aulan tuulikaapissa. Tuulikaapissa oli myös pullonpalautuspiste. AW Yrjänä palautteli pulloja ja yritin pysyä kulman takana piilossa niin, ettei AW huomaisi minua. Palautuspisteelle oli pitkä jono ja jonossa oli myös Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann.

Sense? This makes none.

Uneni K-Market sijaitsee Tornion Kivirannalla. Tosin oikeasti pullonpalautuspiste ei ole tuulikaapissa. Jos Kiviranta ei ole tuttu paikka, allaolevasta biisistä saa hyvän kuvan, millainen paikka on kyseessä:


keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Tapaus Petos

Horrorcore on genre, jonka sisältämää potentiaalia tavoitetaan varsin harvoin. Lyhyesti sanottuna se on siis hiphopin alalaji, jonka pimeät lyriikat ammentavat sisältönsä väkivaltaisesta kauhukuvastosta ja biitit ovat jatketta pelkistetyn karulle hardcore hiphopin suuntaukselle ja usein niissäkin lainataan ääniä kauhuelokuvista. Teoriassa resepti kuulostaa minun makuuni kerrassaan herkulliselta, mutta niin kuin itse kauhuelokuvissakin, lopputulos on harmillisen useasti joko halpahintaista shokeeramista tai liiallisen kielen poskeentunkemisen takia pelkkää rasittavaa hassuttelua.

Insane Clown Posse lienee genren tunnetuin ryhmä... ja eipä sitten siitä poppoosta sen enempää. Sen sijaan genren pioneereihin kuuluva Gravediggaz on jo ihan eri maata: hauska, mutta tarpeeksi oudolla tavalla synkkä, ettei siitä muodostu ongelmaa. Esham vaikuttaa myös olevan lajin parempaa valikoimaa, mutta hänen tuotantoon en ole vielä perehtynyt tarkemmin.

Mutta mitenkäs Suomessa? Voisi kuvitella, että Suomen piirien ollessa monta kertaa pienemmät, olisi hyvän horrorcoren löytäminenkin täältä paljon vaikeampaa. Mutta eipä välttämättä, sillä suomiräppihän voi tällä hetkellä vallan mainiosti, minun mielestä jopa paremmin kuin mikään muu genre täällä. Yksi artisti, joka on kunnostautunut omien tutkimusteni mukaan tässä parhaiten, on Petos.


Pienellä budjetilla tehdyt pari ensimmäistä soololevyä ovat vielä äänityslaadultaan vaatimatonta ja tyyliltäänkin perinteisempää gangstaa, mutta vuoden 2010 Toivo parasta pelkää pahinta on jo ehtaa tavaraa. Petoksen tuottaessa itse lähes kaikki biisinsä voi sanoa kehitystä tapahtuneen huimasti ja albumin sisältävän mainion painostavaa horrorcore-tunnelmaa. Ihan puhdasta horrorcorea se ei kuitenkaan ole, mies itse kutsuukin tyyliä horror funkiksi. Lyriikoissakin käsitellään Petokselle ominaisesti myös lähiöelämää ja yhteiskunnan tilaa.

Levyn paras kappale ruotiikin uutta maailmanjärjestystä ja valtamedian läpi puskemaa propagandaa, mutta biitti on sentään ehtaa horroria.


Levyn kohokohdista voisi nostaa vielä esiin toisenkin tapauksen. Eritoten loistava biitti ansaitsee erityismaininnan. Kappaleella myös vierailee Pikkupiru, jonka verse menee kieltämättä todella överiksi, mutta jotenkin sekin onnistuu toimimaan.

VAROITUS! SISÄLTÄÄ MM. TÄMÄNKALTAISTA RIIMITTELYÄ:
"sun huoras kuollutta ruumista nussin ja mällit sen kurkust alas ravistan/
mut ei voi mitään ku meitsii vieläki panettaa/
pakko leikkaa huorast pillu ja perse irti ja mennä niit Piritorille panemaan"



Sivuprojektinaan Petos levyttää myös Papa Rassi-nimellä, joka onkin sitten jo ihan puhdasta horrorcorea. Ja ei oikeastaan edes hassumpaa. Papa Rassin levytyksillä Petoksen ääni on muunnettu matalammaksi, joka on suhteellisen yleinen kikka genressään. Ilmeisesti tarkoitus on saada räppääjä kuulostamaan vähemmän ihmismäiseltä ja uhkaavammalta, mutta usein se onnistuu kuulostamaan vain yritykseltä kuulostaa rankalta. Kieltämättä tässäkin tapauksessa se häiritsee hiukan, mutta ehkä Petos halusi tehdä eri taiteilijanimen lisäksi vielä isomman pesäeron "virallisiin" levytyksiinsä.



Kaiken kaikkiaan Papa Rassin paketti toimii kohtalaisen hyvin. Osittain siksi, että yksityisyydestään tarkasta Petoksesta ei tiedä kovin paljon. Hänet tiedetään isoksi alan elokuvadiggailijaksi, joka kyllä kuuluu positiivisesti Papa Rassin levytyksiltä. Ihan suoria lainauksia kauhuelokuvista hyödynnetään keskimääräistä enemmän ja meno on muutenkin varsin visvaista. Toinen asia, minkä Petoksesta voi sanoa tietävänsä varmasti, on se, että häntä ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Hän tekee mitä haluaa ja haistattaa sen jälkeen vitut sinulle päin naamaa, vaikka et vastaan sanoisikaan.


"Jos kaikki negatiivinen on positiivista, niin mä oon vitun hyvä jätkä" - Petos

maanantai 29. elokuuta 2011

Kaapissa on natsi

Jontti julkaisee soololevyn "Yhden miehen kultti" ensi kuussa. Vaikka soololevynä se on ensimmäinen lajiaan, on Jontti kumminkin jo vanha tekijä Suomen hiphop-piireissä. Erinäisillä levyillä on esiinnytty tiuhaan tahtiin jo vuodesta 2001 lähtien lukuisilla kokoonpanoilla ja feattauksilla. Itselleni mies on parhaiten tuttu Jontti & Jodarok -yhteislevyltä Uuden ajan avaruususkonto, joka on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin tasainen, mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen paketti. Vaihtelevia tuloksia muodostaa sekin, että Jodarok ja Jontti ovat tyyleiltään tyystin erilaisia räppäreitä. Ensinmainittu nauttii piireissään laajaa arvostusta rennon flown'n ja laadukkaan riimittelynsä ansiosta. Jontin flow on paljon korvaanpistävämpi ja tapa laittaa sanoja peräkkäinkin on ihan eri maata.



Tässä Jontin viime viikonloppuna julkaistu sinkku. Riimit ovat välillä hiukan kyseenalaisia, välillä taas niitä ei ole ollenkaan. Ensimmäinen kuuntelu vakuutti lähinnä helvetin hienojen biittien ja vähintään yhtä hienon musiikkivideon takia, kun taas tuo riimittely kyllä särähti minun korvaan. Riimirakenteessa kirjoittaminen on omalla tavallaan itsensä rajoittamista. Lauseen perään pitää tulla lause, joka rimmaa edellisen kanssa. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka onnistuvat tuossa rajatussa karsinassa kertomaan minuun kolahtavan tarinan, joka myös rimmaa täysin kuulostamatta silti yhtään väkinäisesti kasaan kyhätyltä sanaseurapelin voittotulokselta. Olen kuunnellut hiphoppia jo pitkään, mutta oikeastaan vasta viime aikoina olen ruvennut syventymään genreen tarkemmin. Eniten minuun ovat yleensä kolahtaneet juuri sanoja virtuoosimaisesti pyörittelevät verbaaliakrobaatit tyyliin Eminem, Big Pun, GZA ja niin edelleen. Laitoin kuitenkin heti merkille tämän sinkun saaneen innostuneen vastaanoton, joten jatkoin itsekin kuuntelemista. Nyt usean kuuntelun jälkeen on pakko myöntää, että onhan tuo ihan pirun tiukka kappale.

Tällaiset artistit ovat usein niitä, joista kohistaan genrensä piireissä enemmän kuin jostain Palefaceista, voittivat ne kuinka monta Emmaa tahansa. Tyyli on omaperäinen ja lyyrinen anti sen verran periksiantamattoman idealistinen, että jyvät erotellaan heti ensikättelyssä akanoista. Ei tämä varmasti genreen vihkiytymättömälle paljon tarjoa. Itseäkään tuo aiemmin mainittu U.A.A.U-levy ei vielä vakuuttanut Jontin lahjoista, mutta nyt harkitsen jo ostavani tämän tulevan levyn sen ilmestyessään.

Näinhän se menee. Tarvitsin varhaisteininä Eminemin ruvetakseni tajuamaan räppiä taiteenmuotona. Eminem on aika vähällä kuuntelulla nykyään ja nykyään luukutetaan ihan muita artisteja. Jotain Wu-Tang Clanin levyjäkin piti pyöräyttää lukemattomia kertoja ennen kuin tajusin Ol' Dirty Bastardin ihanan hullun äpärätyylin viehätyksen. Kun tutustuu uuteen genreen, tarvitsee aina sen kevyen porttihuumeen alkajaisiksi. Sitten kun alkaa maistua jo liian tutulta, siirrytään kovempaan kamaan.


Jontti on sitä kamaa, joka saa näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt. Ja kuin sitä toista samankaltaista douppia eli LSD:tä, sitäkin voidaan käyttää totuusseerumina, kuten Yhdysvaltain armeija sitä yritti menneisyydessä käyttää. Totuuksiahan se nimittäin puhuu, sota on sairautta. Huono trippi ehkä, but I'll take it.