Ok, soitetaan vaan Paranoid

Pitkän tauon jälkeen Black Sabbathin toista täyspitkää kuunnellessa juolahtaa mieleen parikin asiaa.


Ensinnäkin, tämähän on hiton hyvä levy. Ei tämä pelkän Paranoidin ja Iron Manin voimalla taidakaan olla se bändin tunnetuin ja myydyin levy. Näiden kahden kiistatta kuluneen klassikon lisäksi levyltä ei löydy sitä yhden yhtäkään huonoa kappaletta. Jokaista Black Sabbathilta kuulemaani albumia olen pitänyt ainakin hiukan epätasaisena, mutta tämä taisi kiilata juuri suosikikseni yhtyeeltä.

Toiseksi, kappale Paranoid kuulostaa muuten edelleenkin hyvältä. Se on sopivan raikas ja iskevä tuulahdus War Pigsin möyryämisen ja Planet Caravanin leijailun välissä. Kontekstistaan irrallaankin se kuulostaa huomattavasti vähemmän kuluneelta, kuin etukäteen olisi odottanut. (Itse asiassa Iron Man tuntuu henkilökohtaisesti huonommin aikaa kestäneeltä kappaleelta.) Odotuksia tietysti kallisti tiettyyn suuntaan ajattelutapa, jossa tuohon kappaleeseen yhdistää automaattisesti sen kaikkien tunteman iänikuisen vitsin. En varmasti valehtele ainakaan kovin paljoa, jos sanon kuulleeni "Soita/soittakaa Paranoid!"-huudon useammin kuin itse Paranoid-kappaleen. Luulisi ihmisten kyllästyneen tuohon vitsiin jo aikoja sitten, mutta itsekin sain tuon huudon osakseni vielä vajaa vuosi sitten keikkaa soittaessa.

Tapa, millä tuohon yhden lauseen vitsiin saisi puhallettua uutta elämää, olisi keksiä sille tuore punch line. Moni yhtyehän tuohon on jo nokkelina heppuina vastannut soittamalla juuri sen Paranoid-kappaleen yleisön toivomuksesta. Eli se on jo nähty. Haluankin seuraavaksi nähdä, kuinka katsoja huutaa "Soittakaa Paranoid!", johon bändi vastaa siirtämällä oman settilistansa hetkeksi syrjään ja soittamalla koko Paranoid-ALBUMIN. Alkaen War Pigsistä ja päättyen kolmen vartin päästä Fairies Wear Bootsiin. Tämän jälkeen totta kai bändin oma setti jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se olisi hillitöntä samalla tavalla kuin Andy Kaufmanin komiikka on: viedään pahaa aavistamattoman yleisön odotusten pettäminen niin pitkälle, että se muuttuu hauskaksi. By the way, onnea sille, joka joutuisi tätä läppää varten opettelemaan Rat Saladin rumpusoolot.

Mutta sitä odotellessa siis. Jos jotku hullut ovat tämän jo ehtineet tehdäkin, osoittakaa ihmeessä sen yhtyeen suuntaan. Haluan nostaa heille hattuani.

Äksyt vanhat herrat

Pidän vanhasta Metallicasta. Pidän vanhasta Lou Reedistä. En pidä uudesta Metallicasta enkä uudesta Lou Reedistä. Eli siis vanhasta Metallicasta ja vanhasta Lou Reedistä. Qué?

No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.

Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:


Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.

Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.

Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale:
The View by Lou Reed & Metallica

Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.

Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!

Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.

Video Killed the Metal Star

Mitähän perkelettä Mokomallekin ehti tapahtua kahden levyn välissä. Vuonna 2007 ilmestynyt Luihin ja ytimiin oli vielä varsin hyvä kattaus yhtyeen lanseeraamaa monesta eri metallin tyylistä ammentavaa soppaa. Mukaan mahtui pari hitusen keskinkertaisempaa kappaletta ja levyä leimasi pieni linjattomuus, mutta yksittäisissä biiseissä kurkotettiin paikoitellen jopa Mokoman uran korkeimpia huippuja. Minulla oli kovat odotukset vuoden 2010 keväällä ilmestyneelle Sydänjuuret-albumille ja menikin oikeastaan vuoden verran tajuta, kuinka pahasti se minut petti.

Tässä musiikkivideo Luihin ja ytimiin -levyltä...



... ja tässä Sydänjuuret-levyltä.



Ensimmäinen on suomalaisen metallin estetikkaan suht saumattomasti sopiva, mutta silti omantyylisensä video. Jälkimmäinen on metallivideoiden aggressiivisuutta parodioiva hassuttelu. Ei kai siinä mitään, mutta sitä edeltänyttä samalta albumilta lohkaistua Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) -videota leimasi myös samanlainen oman heviuskottavuuden tietoinen läskiksi vetäminen. Näiden kahden oman sinkun jälkeen Mokoma julkaisi yhdessä Petri Nygårdin kanssa yhteissinkun Sarvet esiin.

Petri Nygårdin.


Kun vakavasti otettava yhtye tekee yhteistyötä ei lainkaan vakavasti otettavan artistin kanssa, lähettää se tällä jonkin sortin viestin. Eikö Mokoma ota enää itseään vakavasti? No, en väitä sitä toistaiseksi, mutta ainakin se yrittää aika vahvasti alleviivaamaan toimillaan, että näin olisi. Viime vuoden Provinssirock-keikka yhtyeeltä tuntui myös olevan jotenkin enemmän yleisöä kosiskelevaa kuin aikaisempi heiltä näkemäni keikka. Heilutetaan iloisesti käsiä yhdessä kaikki, jooko? Jee!

Saattaa kuulostaa turhalta valittamiselta, mutta jotenkin tämän myötä on lopahtanut into siihen aikaisempaankin tuotantoon. Imagoleikkimisen nielisi ehkä vielä, jos tämä viimeisin, Sydänjuuret, olisi ollut hyvä levy. Se ei ollut. Paria hyvää kappaletta lukuun ottamatta se on rehellisesti sanottuna aika munaton paketti. Rankemmat palat jäävät lussuksi rutiinijyystämiseksi ja rockimmat kappaleet ovat jo ihan löysää tissinläpsyttelyä.

Toivottavasti seuraava levy on taas askel ihan eri suuntaan. Harha-askeleet musiikin suhteen sallitaan, mutta miksi tällaista suoranaista itsensä vähättelyä sen rinnalle? Mokoma on kumminkin heti pinnalle nousustaan asti ollut Suomen metalliskenen yksi leppoisimmista ja maanläheisimmistä yhtyeistä menettämättä kuitenkaan yhtään raakaa iskuvoimaansa. Siksi tämä viimeisin urakehitys tuntuukin niin turhalta. Harvoin joutuu sanomaan näin, mutta Mokoma on lähellä sitä pistettä, missä imago pilaa bändin.

Kaapissa on natsi

Jontti julkaisee soololevyn "Yhden miehen kultti" ensi kuussa. Vaikka soololevynä se on ensimmäinen lajiaan, on Jontti kumminkin jo vanha tekijä Suomen hiphop-piireissä. Erinäisillä levyillä on esiinnytty tiuhaan tahtiin jo vuodesta 2001 lähtien lukuisilla kokoonpanoilla ja feattauksilla. Itselleni mies on parhaiten tuttu Jontti & Jodarok -yhteislevyltä Uuden ajan avaruususkonto, joka on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin tasainen, mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen paketti. Vaihtelevia tuloksia muodostaa sekin, että Jodarok ja Jontti ovat tyyleiltään tyystin erilaisia räppäreitä. Ensinmainittu nauttii piireissään laajaa arvostusta rennon flown'n ja laadukkaan riimittelynsä ansiosta. Jontin flow on paljon korvaanpistävämpi ja tapa laittaa sanoja peräkkäinkin on ihan eri maata.



Tässä Jontin viime viikonloppuna julkaistu sinkku. Riimit ovat välillä hiukan kyseenalaisia, välillä taas niitä ei ole ollenkaan. Ensimmäinen kuuntelu vakuutti lähinnä helvetin hienojen biittien ja vähintään yhtä hienon musiikkivideon takia, kun taas tuo riimittely kyllä särähti minun korvaan. Riimirakenteessa kirjoittaminen on omalla tavallaan itsensä rajoittamista. Lauseen perään pitää tulla lause, joka rimmaa edellisen kanssa. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka onnistuvat tuossa rajatussa karsinassa kertomaan minuun kolahtavan tarinan, joka myös rimmaa täysin kuulostamatta silti yhtään väkinäisesti kasaan kyhätyltä sanaseurapelin voittotulokselta. Olen kuunnellut hiphoppia jo pitkään, mutta oikeastaan vasta viime aikoina olen ruvennut syventymään genreen tarkemmin. Eniten minuun ovat yleensä kolahtaneet juuri sanoja virtuoosimaisesti pyörittelevät verbaaliakrobaatit tyyliin Eminem, Big Pun, GZA ja niin edelleen. Laitoin kuitenkin heti merkille tämän sinkun saaneen innostuneen vastaanoton, joten jatkoin itsekin kuuntelemista. Nyt usean kuuntelun jälkeen on pakko myöntää, että onhan tuo ihan pirun tiukka kappale.

Tällaiset artistit ovat usein niitä, joista kohistaan genrensä piireissä enemmän kuin jostain Palefaceista, voittivat ne kuinka monta Emmaa tahansa. Tyyli on omaperäinen ja lyyrinen anti sen verran periksiantamattoman idealistinen, että jyvät erotellaan heti ensikättelyssä akanoista. Ei tämä varmasti genreen vihkiytymättömälle paljon tarjoa. Itseäkään tuo aiemmin mainittu U.A.A.U-levy ei vielä vakuuttanut Jontin lahjoista, mutta nyt harkitsen jo ostavani tämän tulevan levyn sen ilmestyessään.

Näinhän se menee. Tarvitsin varhaisteininä Eminemin ruvetakseni tajuamaan räppiä taiteenmuotona. Eminem on aika vähällä kuuntelulla nykyään ja nykyään luukutetaan ihan muita artisteja. Jotain Wu-Tang Clanin levyjäkin piti pyöräyttää lukemattomia kertoja ennen kuin tajusin Ol' Dirty Bastardin ihanan hullun äpärätyylin viehätyksen. Kun tutustuu uuteen genreen, tarvitsee aina sen kevyen porttihuumeen alkajaisiksi. Sitten kun alkaa maistua jo liian tutulta, siirrytään kovempaan kamaan.


Jontti on sitä kamaa, joka saa näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt. Ja kuin sitä toista samankaltaista douppia eli LSD:tä, sitäkin voidaan käyttää totuusseerumina, kuten Yhdysvaltain armeija sitä yritti menneisyydessä käyttää. Totuuksiahan se nimittäin puhuu, sota on sairautta. Huono trippi ehkä, but I'll take it.

Slayer - Thrash metallin Kummeli

Tehdäänpä alkajaisiksi selväksi yksi asia, ettei tätä tulkita väärin:

Minä PIDÄN Slayerista.

Yhden Slayer-kappaleen kun kuuntelee, sitä ajattelee sen olevan aika hyvää ja melko vimmaista thrashia. Sitten kuuntelee toisen kappaleen. Ja kolmannen. Kuunneltuaan kappaleita sieltä täältä yli 20-vuotisen uran taipaleen aikana julkaistulta 11 studiolevyltä, alkaa naurattaa. Ei yhdessä Slayer-kappaleessa ole vielä mitään hauskaa, mutta sitten on, kun ne kaikki muutkin on ihan justiinsa samanlaisia. Kappale alkaa nopealla sahausriffillä, jonka taustalla mäjähtää pari kertaa symbaalit. Sitten fillin jälkeen lähtee käyntiin Lombardon komppi, joka on aina sama nopea mätkytys, tempo jossain kahdensadan paikkeilla. Araya huutaa ensimmäisestä säkeistöstä aina loppuun asti ja varsinkin viime vuosina herran huutoäänikin on mennyt aiempaa hauskempaan suuntaan. Lyriikat käsittelevät suorastaan tarmokkaan peräänantamattomasti melkein aina sitä, kuinka perseestä uskonto on. Jossain vaiheessa huuto keskeytyy Hannemanin tai Kingin kitarasooloilla, jotka ovatkin varmaan Slayerin vitsiarsenaalin parhaat aseet. Muistan vieläkin, kun kuulin Angel of Deathin soolon ensimmäistä kertaa. Vaikka vähänkään thrashia kuunnelleena osaisi kyllä biisirakenteen perusteella ennustaa sen olevan pian kulman takana, se soolon järjettömyyttä alleviivaava stop and go- tapa, millä se pelataan esiin, on suorastaan hervoton. Repesin nauruun.



Nimenomaan nämä soolot ovat Slayerilla ihan omaa luokkaansa. Päätä tai häntää on turha etsiä, sillä ne ovat yhtä helvetin kaaosta. Ja kuten kaikki muutkin Slayerin käyttämistä tempuista, ne toistuvat aina biisistä toiseen samanlaisina tehden siitä loputtoman hauskaa. Ei vaikkapa "Älkää ny itteänne teloko!" ekassa sketsissä juuri naurattanut. Mutta sen toistuessa viikosta toiseen siitä tuli yleinen hokema, jolle naurettiin joka kerta. Jostain kumman syystä toiston toimiva voima pätee yllättävän moneen asiaan, huumorin ollessa yksi niistä. Sen tietävät niin Slayer kuin Kummelikin.

Mutta kuten jo ylhäällä sanoin, minä todellakin pidän Slayerista. Tuo yllämainittu Angel of Death on vahva ehdokas yhtyeen parhaaksi kappaleeksi. Mutta kyllä ne on aika harvassa ne biisit näiltä pojilta, jotka minä voin ottaa täysin vakavasti. On ne hassuja.

Minne katosi vaara?

Oho. Tulipa odottamaani pidempi tauko kirjoitteluun, kun kuvausreissulla en saanut aikaiseksi kirjoitella (tämän nyt ei olisi pitänyt olla yllätys) ja reissun jälkimainingeissa menin kadottamaan mokkulani. No, ennen reissua tuli kumminkin jatkettua ajanviettoa musadokkareiden parissa katsomalla Until the Light Takes Us.


Dokkarissa keskitytään 90-luvun alun norjalaiseen black metal -skeneen. Eli ehkä viimeiseen kertaan musiikin historiassa, kun pienen alueen pioneereista kasvaa maailmanlaajuinen musiikki-ilmiö, jonka tekijöitä ei yhdistä pelkästään musiikkityyli ja siihen kuuluva estetiikka, vaan myös musiikin kanssa tiukassa symbioosissa elävä ideologia. Olkoonkin, että niistä ideologioista on sittemmin oltu niin monta mieltä, kuin on virvelin iskuja Mardukin levyllä. Siis aika monta. Ja vaikka black metal toki onkin äärimmäisen luonteensa vuoksi vääjäämättä marginaaliseksi jäävä musiikin muoto, ei sen merkittävyyttä ilmiönä voitane kiistää. Kysykää vaikka vuosina 1992-1996 palaneiden yhteensä 50 norjalaisen kirkon suntioilta.


Tällaisten ilmiöiden syntyminen nykypäivänä on hyvin epätodennäköistä. Ensinnäkin, eikö musiikista ole kaluttu kohta jo läpi kaikki järkevän kuuloiset muodot? Toiseksi, osittain juuri tuosta syystä musiikkikenttä on nykyään niin sirpaloitunut, että suurempia massoja koskettavaa musiikkia on vaikea luoda, kun musiikkidiggarit jakavat mielenkiintonsa niin monen alagenren pariin, ettei kovinkaan genrepätijä tahdo perässä pysyä. Ne nuoret, jotka olisivat 50-luvulla olleet perinteisen rock 'n' rollin kuuntelijoita, jakautuvat tänä päivänä leireihin, joissa kuunnellaan power violencea, mathrockia tai post-hardcorea. Näin pintaa raapaistakseni.

Toinen asia, mikä palasi mieleen Until the Light Takes Us -dokumenttia katsellessa, oli nykymusiikin "turvallisuus". Muistan vielä ajan, kun olin yläasteikäinen ja metallimusiikki ei ollut niin yleisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Kaverin levyltä c-kasetille kopioitu Panteran The Great Southern Trendkill oli niin ankaraa tylytystä, että hyvä jos kykeni yhdeltä istumalta kokonaan kuuntelemaan. Pari vuotta sitten kulkiessani vielä aamuisin bussilla kouluun, kuulin useasti ala-asteikäisten lasten puhuvan lempibändeistään ja vertailevan mp3-soittimiensa musiikkikirjastoja. Puheissa vilahteli sellaisia nimiä kuin Disturbedia ja Slipknotia. Ei puhettakaan, että itse olisin ala-asteella Slipknotia kuunnellut! Metallica oli silloin rankinta metallia mitä kuuntelemaan pystyi ja viimein yläasteella Slipknotin S/T-levyn aloituskappaleen ensimmäisen kerran kuullessa, tiesin kyllä pitäväni siitä, mutta se tuntui silti aluksi vaikealta palalta sulatettavaksi.

Nykyään musiikissa ei ole tätä vaaran tuntua enää. Ne bändit, jotka eivät minua hätkähdytä minua näin aikuisena, ovat jo nuorillekin peruskauraa. Lapset altistuvat metallille jo ala-asteella ja äärimmäisimmätkin lajikkeet löytyvät kyllä viimeistään silloin, kun nämä piltit saavat netin käsiinsä. Tästä huolimatta voin silti sanoa pitäväni vaikkapa Cannibal Corpsesta, mutta se tietty vaarallisuus uupuu, joka on kuitenkin vielä hetki sitten ollut olennainen osa tietynlaisten bändien viehätystä. Nyt kaikki on niin helposti saatavilla ja useimpien bändien jäsenet ovat avoimesti mediassa esiintyviä henkilöitä, jotka paljastuvat kulissien takana ihan normaaleiksi ihmisiksi. Jopa nämä 90-luvun mystiset satanistit antavat haastatteluja hymyillen kameralle ja kirjoittavat omilla nimillään blogeja. 15 vuotta sitten olisi varmaan pelottanut ihan saatanasti tavata Varg Vikernes, Burzum-nimen alla varsin visvaista black metallia levyttänyt mies, joka tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan Mayhemin kitaristin, Euronymousin, murhasta ja kolmen kirkon tuhopoltosta. Nyt näen hänet varsin täysjärkisen oloisena antamassa haastattelua Until the Light Takes Us -dokumentissa ja hän tuntuu kuin keneltä tahansa meistä.


Kyllä minä voisin tämän miehen kanssa vaikka teekupposen juoda.

Tarinoita musiikin takaa

Tulipa katsottua puolivahingossa kaksi musiikkidokumenttia suunnilleen päivän sisään. Ensin Daniel Johnstonista kertova The Devil and Daniel Johnston, jonka katsoin ehkä kuudetta kertaa. Toisena taas Anvil! The Story of Anvil, jonka olen onnistunut aiemmin missaamaan, mutta hyvä, että otin nyt asiakseni katsoa!


Daniel Johnston on artisti, jonka levytetty tuotanto on sanalla sanoen epätasaista. Miehen innokkaimmat fanit tosin väittävät toista, mutta kamoon. Oikeasti. Johnstonin tyyliin kuuluu töksäyttää kaikki sanottava ilman minkään sortin suodattimia niin suoraan kuin vain suinkin voi. Toisinaan se tekee Johnstonin musiikista sydäntäsärkevän raakaa, mutta huonoimmillaan se on vain vaivaannuttavaa. Joka tapauksessa, puutteistaan huolimatta Johnston on yksi suosikkiartisteistani ja dokumentti onnistuu kohtuullisesti kertomaan miehen tarinan, joka on kuin hänen musiikkinsakin: sydäntäsärkevä, yllättävä, vaivaannuttava ja loputtoman mielenkiintoinen. Mutta silti se ei onnistu vetoaamaan minuun yhtä vahvasti kuin pelkkä Johnstonin äänen kuuleminen kehnosti nauhoitetulta levytykseltä. Eikä yhtä vahvasti kuin...


...Anvil! The Story of Anvil. Osasin odottaa viihdyttävää dokumenttia arvioiden perusteella, mutta näin hyvään en ollut varautunut. Tiesin suunnilleen myös millaista musiikkia Anvil soittaa: 80-lukulaista metallia Whitesnaken ja kumppaneiden hengessä. Eli musiikkia, joka ei juuri minun sydänalaa kutittele. Mutta jokin tässä peräänantamattomien kanadalaisten tarinassa silti kosketti. Steve "Lips" Kudlow ja Robb Reiner ovat olleet ainoina jäseninä alusta loppuun mukana ja 30 vuoden he ovat yrittäneet huonolla menestyksellä saada bändiään kuulluksi pysyen kokoajan uskollisina tyylilleen. Dokumentti kuvaa mm. heidän Euroopan kiertuetta, joka on järjestetty amatöörimäisesti ja tästä johtuen he päätyvät välillä soittamaan viiden ihmisen yleisölle.

Anvil on ollut mainio aihe dokumentin tekijöille, koska heidän kauttaan elokuvassa onnistutaan kertomaan monista asioista, jotka ovat useille bändeille arkipäivää. Kiertue-elämän vastoinkäymiset, yrittäminen pysyä relevanttina jatkuvasti muuttuvassa musiikkikentässä, rock 'n' roll-elämäntyylin ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeus, bändikavereiden keskinäinen veljeys, ja pyyteetön rakkaus musiikkia kohtaan. Etenkin kaksi viimeistä asiaa olivat ne, jotka elokuvasta vahvimmin jäivät mieleen. Vaikka menestystä ei kuulu eikä näy, Lips ja Robb painavat eteenpäin vuodesta toiseen soittaen heidän rakastamaansa musiikkia. Molemmat uskovat musiikkinsa, itseensä ja toisiinsa. Siinä se. Vaikka Lips onnistuu dokumentin aikana olla välillä aika ärsyttäväkin vouhottaja, on tuollaiseen peräänantamattomuuteen ja vilpittömään välittämiseen vaikea olla suhtautumatta empaattisesti.


Anvil! The Story of Anvil on siis todella hyvä dokumentti. Mutta toisin kuin useat musiikkidokumentit, se ei innostanut minua perehtymään yhtyeen musiikkiin sen enempää kuin aiemminkaan, kun bändin edustama tyyli ei vaan kolise. Mutta sitä enemmän kunniaa vaan elokuvantekijöille, kun onnistuivat vetämään minut silti niin hyvin koukkuun. Teos liittyykin minun listoilla samaan joukkoon kuin toiset mainiot musiikkidokumentit Hated: GG Allin and the Murder Junkies ja Some Kind of Monster, joissa dokumentti on parempi kuin itse dokumentoitava yhtye. Hatedista on turha etsiä mitään näin koskettavaa, se on vain rosoisen loistava ja tolkuttoman hauska katsaus tietyn alakulttuurin sekopäisimpään soihdunkantajaan. Some Kind of Monster taas on kiehtova kurkistus megabändin kulissien taa, ja vaikka se sisältääkin paljon bändin jäsenten välistä draamaa, elokuva onnistuu lähinnä naurattamaan paljastaessaan Metallican miespojat lapsellisiksi torailijoiksi. Anvilin seuraaminen toki nauratti myös paikoin, mutta olin myös vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan.


Kyllä, nämä 50-vuotiaat rumat hevarit saivat minut itkemään.