So long and thanks for all the thrash

No nyt rupeaa jo pikkuhiljaa riittää.



Mokoma julkaisee akustisen levyn, nimeltään Varjopuoli. Huomasin julkaisun jo jonkin aikaa sitten Levykauppa Äxän sivuja selatessa, mutta biisilistaa tutkailemalla luulin sen olevan vain kokoelma, johon on laitettu perinteisesti yksi tai useampi uusi täkybiisi tosifanien houkutukseksi. Mutta ei, ne ovatkin Mokoman vanhoja biisejä vedettynä uuteen akustiseen muottiin. Tuo ylläoleva Sydän paikallaan on tosiaan se levyn ainoa täysin uusi kappale.

Sinänsähän tämä on yhtyeen kehityskaaren huomioiden suhteellisen luonnollinen veto. Mokoma on metalliyhtyeeksi sen verran maanläheinen poppoo, ettei tällaista albumia voi miksikään kuriositeettihassutteluksi haukkua. Akustisia keikkojakin on yhtyeen uralle mahtunut useampikin kappale ja niilläkin yhtyeen biisit on sovitettu sen verran uuteen kuosiin, että niiden julkaiseminen omana levynään on perusteltua. Ja edelsihän näitä thrash-painotteisempia vuosiakin parin hiukan iisimmän levyn rupeama.


Se, mikä tässä ei ole perusteltua, on näiden versioiden taso verraten alkuperäisiin. Yhden akustisen Mokoma-keikan olen nähnyt Ylen Areenasta tai joltain muulta videosivustolta, en enää muista tarkoin. Mutta sen muistan, että se ei silloinkaan kutitellut yhtään mitään höpöviisareita minussa. Kappaleet eivät yksinkertaisesti toimineet akustisessa muodossaan. Eivät muistaakseni edes ne balladit, joista osa kumminkin sijoittuu yhtyeen omassa tuotannossa jopa kärkipäähän. Jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan, kun säröt heivattiin pois. Marko Annalan lauluäänestä pidän hyvinkin paljon, mutta sekään ei tuntunut istuvan näin riisuttuun musiikkiin.

Youtubessa löytyy useammastakin albumin kappaleesta lyhyt esittelypätkä. Yksikään niistä ei herättänyt mielenkiintoa kuulemaan biisiä kokonaisuudessaan. Ne olivat yhtä kiltiltä kuulostavia kuin tuo sinkkulohkaisukin. Se on sentään varta vasten tehty tätä albumia varten, luulisi edes sen olevan jostain kotoisin, mutta ei. Anteeksi nyt vaan, mutta se tuo minulle pelkästään mielikuvan kesäisestä rippileirinuotiosta. Siellä se soljuisi yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos illanvieton yhteydessä ja unohtuisi aamuun mennessä. Kappale ei loukkaisi siellä ketään ja leiripastorikin voisi nukahtaa hymyillen, kun kuulisi sen joenrannalta päin vaimeana äänenä avonaiseen ikkunaansa.

Ei akustisen musiikin tarvitse tyystin särmätöntä olla, vaikka se jäisikin desibeleissä auttamatta metallin jalkoihin. Mutta tästä ei nyt oikein löydä särmää etsimälläkään. No, ilmeisesti tästä jotkut pitävät. Itse olisin odottanut ehkä laajamittaisempaa tyrmäystä fanien osalta, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun menen väärää puuta haukkumaan. Mielipiteet tämä kyllä jakaa, se on selvää. Youtuben kommentit Sydän paikallaan -kappaleesen ovat täynnä väittelyä puolesta ja vastaan. Ja totta kai olet 14-vuotias hevarijuntti, jos et ymmärrä tämän suurta kauneutta. No en vittu ole. Minulle tuottaa kyllä ihan yhtä paljon nautintoa Joni Mitchellin kiusallisen alastoman levyn tahtiin itkeminen siinä missä mosh pitissä itsekontrollin menettäminen ja seuraavana aamuna mustelmien kehosta laskeminen. Kuuntelen mieluummin hyvää musiikkia kuin huonoa. That's it.

Aikaisemmassa kirjoituksessani mollasin Mokomaa omalla imagollaan pelleilystä. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Mokoma ottaa kyllä tämän urakehityksen täysin vakavissaan, mikä on tietenkin positiivinen asia. Mutta itse alan olla pikkuhiljaa menetetty tapaus tätä yhtyettä fanittamaan. Tämä on jo kolmas julkaisu putkeen, joka on musiikillisesti minulle luvattoman suuri pettymys. Saatte pojat melko kovaan yrittää, että saatte minut seuraavasta levystänne kiinnostumaan.

Mikä tuo haju on?

Misfits.


1977-1983 pystyssä ollut Glenn Danzigin luotsaama horror punk-bändi. 1995 basisti Jerry Onlyn uudelleenlämmittelemä bändi, josta Danzig pesee tyystin kätensä. 2011 useita miehistönvaihdoksia kokenut bändi, joka porskuttaa eteenpäin Only ainoana (ainakin melkein) alkuperäisjäsenenään.

Ok. Siinä mahdollisimman harvalla sanalla kuvailtuna asiat, joista on väitelty tuhansin palstametrein bändin ystävien keskuudessa. Monet fanit tunnustautuvat nimenomaan Misfits (1977-1983)-faneiksi ja sanoutuvat irti sen jälkeisistä kokoonpanoista, jotka saavat tämän kyseisen kansanosan suussa monia leikkisiä kutsumanimiä kuten vaikka Newfits tai Shitfits.

Itse tunnustaudun uudemmankin Misfits-tuotannon ystäväksi. Toki Danzigin aikaisissa levytyksissä on se ihan oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka koostuu Glennin vertaansa vailla olevista Evil Elvis -vokaalityylittelyistä, mainioista singalong-kertosäkeistä, tylyistä lyriikoista ja suttuisesta tuotannosta. Mutta mielestäni Uusfitsin American Psycho- ja Famous Monsters -pitkäsoitot jatkoivat vielä suhteellisen tyylikkäästi tätä perinnettä. Vaarallisuuden tuntu oli vähän karissut, kun levyt olivat paremmin tuotettuja ja Onlyn aikaista kristillisemmän asenteen myötä lyriikat olivat hitusen aiempaa kiltimpiä. Mutta Michale Graves oli hyvällä tavalla erilainen laulaja kuin Danzig ja levyillä on monia loistavia takavuosien hittien veroista täsmäasetta. Ja eivät ne lyriikat ihan puhtoisia tuolloinkaan olleet, kun horror punk-genressä kumminkin edelleen soittivat. "If I cut off your arms and I cut off your legs, would you still love me anyway?"-lauseella alkavaa kappaletta on ainakin minun vaikea vihata. Ja onhan se mainio biisikin.


No niin. Tämän jälkeen sitten Graves ja myös bändin legendaarisessa kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Doyle lähtivät kävelemään. Sen jälkeen bändi onkin haiskahtanut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän rahastukselta, kun sitä uutta materiaalia on saatu odotella ja odotella. Vuonna 2003 tuli toki Project 1950-albumi, jolla Only teki debyyttinsä yhtyeen päälaulajana, mutta levy koostui pelkistä Misfits-muottiin väännetyistä toisten säveltämistä popklassikoista. Osa versioinneista toimi paremmin, osa vähän vähemmän paremmin. Keikkaa on silti väännetty vanhojen hittien imussa vuosikaudet ja Misfits-tuotteistaminen on mennyt naurettaviin mittasuhteisiin jo kauan sitten. Itsekin näin tämän Onlyn vetämän poppoon elävänä vuonna 2008 Oulun Teatrialla. Nostalgiahuuruissa vastaanotettu hittiparaati, nousuhumala ja vimmainen mosh pitti jättivät hyvät fiilikset keikasta, vaikka objektiivisesti ajatellenhan se ei mikään kovin hyvä keikka ollut. Soundit olivat todella puuroiset, osa biiseistä vedettiin lähes tunnistamattoman nopeasti ja eihän se Only mikään erikoinen laulaja ole.

No, nyt on viimein tullut levyllinen uutta materiaalia Misfitsiltä, The Devil's Rain -nimen alla. Kuuntelin sen kerran läpi. Ja sen jälkeen vielä pari kappaletta uudestaan varmistuakseni mielipiteestäni niidenkin kohdalla. Levyllä ei ollut sitä yhden yhtäkään hyvää kappaletta ja yleismaku oli raivostuttavan sisäsiisti. Miten näin kilttiä levyä voi edes sanoa horror punkiksi? Hevisauruksessa on enemmän vaaran tuntua kuin tässä. Vanhoilla levyillä haisi veri, hiki, Kennedyn aivoroiskeet, Marilyn Monroen raadon kuivunut vagina, Saatanan porttolan huorat ja niin edelleen. En halua edes linkittää teille yhtään kappaletta todisteeksi, mutta uskokaa pois, uudella levyllä haisee vain ja ainoastaan muovi. Jumalauta, Hevisauruksen levyilläkin haisee sentään dinosaurukset!


Tässä sitä vanhaa kunnon meininkiä mieluummin, nauttikaa.

Ok, soitetaan vaan Paranoid

Pitkän tauon jälkeen Black Sabbathin toista täyspitkää kuunnellessa juolahtaa mieleen parikin asiaa.


Ensinnäkin, tämähän on hiton hyvä levy. Ei tämä pelkän Paranoidin ja Iron Manin voimalla taidakaan olla se bändin tunnetuin ja myydyin levy. Näiden kahden kiistatta kuluneen klassikon lisäksi levyltä ei löydy sitä yhden yhtäkään huonoa kappaletta. Jokaista Black Sabbathilta kuulemaani albumia olen pitänyt ainakin hiukan epätasaisena, mutta tämä taisi kiilata juuri suosikikseni yhtyeeltä.

Toiseksi, kappale Paranoid kuulostaa muuten edelleenkin hyvältä. Se on sopivan raikas ja iskevä tuulahdus War Pigsin möyryämisen ja Planet Caravanin leijailun välissä. Kontekstistaan irrallaankin se kuulostaa huomattavasti vähemmän kuluneelta, kuin etukäteen olisi odottanut. (Itse asiassa Iron Man tuntuu henkilökohtaisesti huonommin aikaa kestäneeltä kappaleelta.) Odotuksia tietysti kallisti tiettyyn suuntaan ajattelutapa, jossa tuohon kappaleeseen yhdistää automaattisesti sen kaikkien tunteman iänikuisen vitsin. En varmasti valehtele ainakaan kovin paljoa, jos sanon kuulleeni "Soita/soittakaa Paranoid!"-huudon useammin kuin itse Paranoid-kappaleen. Luulisi ihmisten kyllästyneen tuohon vitsiin jo aikoja sitten, mutta itsekin sain tuon huudon osakseni vielä vajaa vuosi sitten keikkaa soittaessa.

Tapa, millä tuohon yhden lauseen vitsiin saisi puhallettua uutta elämää, olisi keksiä sille tuore punch line. Moni yhtyehän tuohon on jo nokkelina heppuina vastannut soittamalla juuri sen Paranoid-kappaleen yleisön toivomuksesta. Eli se on jo nähty. Haluankin seuraavaksi nähdä, kuinka katsoja huutaa "Soittakaa Paranoid!", johon bändi vastaa siirtämällä oman settilistansa hetkeksi syrjään ja soittamalla koko Paranoid-ALBUMIN. Alkaen War Pigsistä ja päättyen kolmen vartin päästä Fairies Wear Bootsiin. Tämän jälkeen totta kai bändin oma setti jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se olisi hillitöntä samalla tavalla kuin Andy Kaufmanin komiikka on: viedään pahaa aavistamattoman yleisön odotusten pettäminen niin pitkälle, että se muuttuu hauskaksi. By the way, onnea sille, joka joutuisi tätä läppää varten opettelemaan Rat Saladin rumpusoolot.

Mutta sitä odotellessa siis. Jos jotku hullut ovat tämän jo ehtineet tehdäkin, osoittakaa ihmeessä sen yhtyeen suuntaan. Haluan nostaa heille hattuani.

Äksyt vanhat herrat

Pidän vanhasta Metallicasta. Pidän vanhasta Lou Reedistä. En pidä uudesta Metallicasta enkä uudesta Lou Reedistä. Eli siis vanhasta Metallicasta ja vanhasta Lou Reedistä. Qué?

No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.

Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:


Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.

Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.

Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale:
The View by Lou Reed & Metallica

Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.

Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!

Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.

Video Killed the Metal Star

Mitähän perkelettä Mokomallekin ehti tapahtua kahden levyn välissä. Vuonna 2007 ilmestynyt Luihin ja ytimiin oli vielä varsin hyvä kattaus yhtyeen lanseeraamaa monesta eri metallin tyylistä ammentavaa soppaa. Mukaan mahtui pari hitusen keskinkertaisempaa kappaletta ja levyä leimasi pieni linjattomuus, mutta yksittäisissä biiseissä kurkotettiin paikoitellen jopa Mokoman uran korkeimpia huippuja. Minulla oli kovat odotukset vuoden 2010 keväällä ilmestyneelle Sydänjuuret-albumille ja menikin oikeastaan vuoden verran tajuta, kuinka pahasti se minut petti.

Tässä musiikkivideo Luihin ja ytimiin -levyltä...



... ja tässä Sydänjuuret-levyltä.



Ensimmäinen on suomalaisen metallin estetikkaan suht saumattomasti sopiva, mutta silti omantyylisensä video. Jälkimmäinen on metallivideoiden aggressiivisuutta parodioiva hassuttelu. Ei kai siinä mitään, mutta sitä edeltänyttä samalta albumilta lohkaistua Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) -videota leimasi myös samanlainen oman heviuskottavuuden tietoinen läskiksi vetäminen. Näiden kahden oman sinkun jälkeen Mokoma julkaisi yhdessä Petri Nygårdin kanssa yhteissinkun Sarvet esiin.

Petri Nygårdin.


Kun vakavasti otettava yhtye tekee yhteistyötä ei lainkaan vakavasti otettavan artistin kanssa, lähettää se tällä jonkin sortin viestin. Eikö Mokoma ota enää itseään vakavasti? No, en väitä sitä toistaiseksi, mutta ainakin se yrittää aika vahvasti alleviivaamaan toimillaan, että näin olisi. Viime vuoden Provinssirock-keikka yhtyeeltä tuntui myös olevan jotenkin enemmän yleisöä kosiskelevaa kuin aikaisempi heiltä näkemäni keikka. Heilutetaan iloisesti käsiä yhdessä kaikki, jooko? Jee!

Saattaa kuulostaa turhalta valittamiselta, mutta jotenkin tämän myötä on lopahtanut into siihen aikaisempaankin tuotantoon. Imagoleikkimisen nielisi ehkä vielä, jos tämä viimeisin, Sydänjuuret, olisi ollut hyvä levy. Se ei ollut. Paria hyvää kappaletta lukuun ottamatta se on rehellisesti sanottuna aika munaton paketti. Rankemmat palat jäävät lussuksi rutiinijyystämiseksi ja rockimmat kappaleet ovat jo ihan löysää tissinläpsyttelyä.

Toivottavasti seuraava levy on taas askel ihan eri suuntaan. Harha-askeleet musiikin suhteen sallitaan, mutta miksi tällaista suoranaista itsensä vähättelyä sen rinnalle? Mokoma on kumminkin heti pinnalle nousustaan asti ollut Suomen metalliskenen yksi leppoisimmista ja maanläheisimmistä yhtyeistä menettämättä kuitenkaan yhtään raakaa iskuvoimaansa. Siksi tämä viimeisin urakehitys tuntuukin niin turhalta. Harvoin joutuu sanomaan näin, mutta Mokoma on lähellä sitä pistettä, missä imago pilaa bändin.

Kaapissa on natsi

Jontti julkaisee soololevyn "Yhden miehen kultti" ensi kuussa. Vaikka soololevynä se on ensimmäinen lajiaan, on Jontti kumminkin jo vanha tekijä Suomen hiphop-piireissä. Erinäisillä levyillä on esiinnytty tiuhaan tahtiin jo vuodesta 2001 lähtien lukuisilla kokoonpanoilla ja feattauksilla. Itselleni mies on parhaiten tuttu Jontti & Jodarok -yhteislevyltä Uuden ajan avaruususkonto, joka on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin tasainen, mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen paketti. Vaihtelevia tuloksia muodostaa sekin, että Jodarok ja Jontti ovat tyyleiltään tyystin erilaisia räppäreitä. Ensinmainittu nauttii piireissään laajaa arvostusta rennon flown'n ja laadukkaan riimittelynsä ansiosta. Jontin flow on paljon korvaanpistävämpi ja tapa laittaa sanoja peräkkäinkin on ihan eri maata.



Tässä Jontin viime viikonloppuna julkaistu sinkku. Riimit ovat välillä hiukan kyseenalaisia, välillä taas niitä ei ole ollenkaan. Ensimmäinen kuuntelu vakuutti lähinnä helvetin hienojen biittien ja vähintään yhtä hienon musiikkivideon takia, kun taas tuo riimittely kyllä särähti minun korvaan. Riimirakenteessa kirjoittaminen on omalla tavallaan itsensä rajoittamista. Lauseen perään pitää tulla lause, joka rimmaa edellisen kanssa. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka onnistuvat tuossa rajatussa karsinassa kertomaan minuun kolahtavan tarinan, joka myös rimmaa täysin kuulostamatta silti yhtään väkinäisesti kasaan kyhätyltä sanaseurapelin voittotulokselta. Olen kuunnellut hiphoppia jo pitkään, mutta oikeastaan vasta viime aikoina olen ruvennut syventymään genreen tarkemmin. Eniten minuun ovat yleensä kolahtaneet juuri sanoja virtuoosimaisesti pyörittelevät verbaaliakrobaatit tyyliin Eminem, Big Pun, GZA ja niin edelleen. Laitoin kuitenkin heti merkille tämän sinkun saaneen innostuneen vastaanoton, joten jatkoin itsekin kuuntelemista. Nyt usean kuuntelun jälkeen on pakko myöntää, että onhan tuo ihan pirun tiukka kappale.

Tällaiset artistit ovat usein niitä, joista kohistaan genrensä piireissä enemmän kuin jostain Palefaceista, voittivat ne kuinka monta Emmaa tahansa. Tyyli on omaperäinen ja lyyrinen anti sen verran periksiantamattoman idealistinen, että jyvät erotellaan heti ensikättelyssä akanoista. Ei tämä varmasti genreen vihkiytymättömälle paljon tarjoa. Itseäkään tuo aiemmin mainittu U.A.A.U-levy ei vielä vakuuttanut Jontin lahjoista, mutta nyt harkitsen jo ostavani tämän tulevan levyn sen ilmestyessään.

Näinhän se menee. Tarvitsin varhaisteininä Eminemin ruvetakseni tajuamaan räppiä taiteenmuotona. Eminem on aika vähällä kuuntelulla nykyään ja nykyään luukutetaan ihan muita artisteja. Jotain Wu-Tang Clanin levyjäkin piti pyöräyttää lukemattomia kertoja ennen kuin tajusin Ol' Dirty Bastardin ihanan hullun äpärätyylin viehätyksen. Kun tutustuu uuteen genreen, tarvitsee aina sen kevyen porttihuumeen alkajaisiksi. Sitten kun alkaa maistua jo liian tutulta, siirrytään kovempaan kamaan.


Jontti on sitä kamaa, joka saa näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt. Ja kuin sitä toista samankaltaista douppia eli LSD:tä, sitäkin voidaan käyttää totuusseerumina, kuten Yhdysvaltain armeija sitä yritti menneisyydessä käyttää. Totuuksiahan se nimittäin puhuu, sota on sairautta. Huono trippi ehkä, but I'll take it.

Slayer - Thrash metallin Kummeli

Tehdäänpä alkajaisiksi selväksi yksi asia, ettei tätä tulkita väärin:

Minä PIDÄN Slayerista.

Yhden Slayer-kappaleen kun kuuntelee, sitä ajattelee sen olevan aika hyvää ja melko vimmaista thrashia. Sitten kuuntelee toisen kappaleen. Ja kolmannen. Kuunneltuaan kappaleita sieltä täältä yli 20-vuotisen uran taipaleen aikana julkaistulta 11 studiolevyltä, alkaa naurattaa. Ei yhdessä Slayer-kappaleessa ole vielä mitään hauskaa, mutta sitten on, kun ne kaikki muutkin on ihan justiinsa samanlaisia. Kappale alkaa nopealla sahausriffillä, jonka taustalla mäjähtää pari kertaa symbaalit. Sitten fillin jälkeen lähtee käyntiin Lombardon komppi, joka on aina sama nopea mätkytys, tempo jossain kahdensadan paikkeilla. Araya huutaa ensimmäisestä säkeistöstä aina loppuun asti ja varsinkin viime vuosina herran huutoäänikin on mennyt aiempaa hauskempaan suuntaan. Lyriikat käsittelevät suorastaan tarmokkaan peräänantamattomasti melkein aina sitä, kuinka perseestä uskonto on. Jossain vaiheessa huuto keskeytyy Hannemanin tai Kingin kitarasooloilla, jotka ovatkin varmaan Slayerin vitsiarsenaalin parhaat aseet. Muistan vieläkin, kun kuulin Angel of Deathin soolon ensimmäistä kertaa. Vaikka vähänkään thrashia kuunnelleena osaisi kyllä biisirakenteen perusteella ennustaa sen olevan pian kulman takana, se soolon järjettömyyttä alleviivaava stop and go- tapa, millä se pelataan esiin, on suorastaan hervoton. Repesin nauruun.



Nimenomaan nämä soolot ovat Slayerilla ihan omaa luokkaansa. Päätä tai häntää on turha etsiä, sillä ne ovat yhtä helvetin kaaosta. Ja kuten kaikki muutkin Slayerin käyttämistä tempuista, ne toistuvat aina biisistä toiseen samanlaisina tehden siitä loputtoman hauskaa. Ei vaikkapa "Älkää ny itteänne teloko!" ekassa sketsissä juuri naurattanut. Mutta sen toistuessa viikosta toiseen siitä tuli yleinen hokema, jolle naurettiin joka kerta. Jostain kumman syystä toiston toimiva voima pätee yllättävän moneen asiaan, huumorin ollessa yksi niistä. Sen tietävät niin Slayer kuin Kummelikin.

Mutta kuten jo ylhäällä sanoin, minä todellakin pidän Slayerista. Tuo yllämainittu Angel of Death on vahva ehdokas yhtyeen parhaaksi kappaleeksi. Mutta kyllä ne on aika harvassa ne biisit näiltä pojilta, jotka minä voin ottaa täysin vakavasti. On ne hassuja.