Koska maailma loppuu huomenna, pitää tehdä tällainen definitiivinen lista sitä ennen. Maailma ehkä loppuu, mutta bittiavaruus on ikuinen, niinhän?
(huom. hyvin fiilispohjalta tehty lista. Nämä tuntuu juuri tällä hetkellä tärkeiltä ja kestäviltä)
20 parasta biisiä ikinä sattumanvaraisessa järjestyksessä:
1. M.I.A. - Paper Planes
Satiiria The Clash-samplen varassa rullaavan täysin vastustamattoman popräpin muodossa. Jos kertosäe on typeryydessään loistava, vielä typerämpää on yrittää laulaa sitä itse. Vaihtoehtona joko olla puolet kertsistä hiljaa, mikä on outoa, tai sitten matkia suullaan revolverien ja kassalippaiden ääniä, mikä on ehkä vielä oudompaa. Ainakin jos et ole Michael Winslow.
2. Big Black - Kerosene
Tästä olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin, etsivä löytää. Mutta sanotaan nyt vaikka, että Steve Albini on tuottanut muun muassa sellaisen levyn kuin Nirvanan In Utero, mutta tämä biisi on silti upeinta, mitä hän on ikinä tehnyt.
3. Jay Reatard - My Shadow
Jokainen genre on arvokas omine ansioineen. Tässä kappaleessa on jotain sellaista, johon pystyy vain punk, kun se on parhaimmillaan. En osaa edes pukea sitä täysin sanoiksi. Se on jotain pahoin tarvitsemaasi, mikä näkyy suoraan edessäsi, mutta johon et ylety, vaikka miten yrittäisit.
4. Dead Kennedys - Holiday in Cambodia
East Bay Rayn loistava sävellys, jossa on aikansa punkille epätavallisen paljon sävyjä ja jännitteen kasvattelua, kohtaa Jello Biafran parhaat lyriikat. Huom! Tässä albumiversiossa on paljon enemmän pahaenteisyyttä ja vapauttavaa potkua kuin sinkkuversiossa.
5. My Chemical Romance - Welcome to the Black Parade
2000-luvun parasta rockoopperaa. Häpeilemättömän idealistiset sanat, yksi sukupolvensa parhaista rockbändeistä kaikilla parhailla paukuillaan ja Gerard Way. Mies, jonka teatraalinen laulutyyli ja sanojen ylilausuminen ärsytti aluksi, kunnes tajusin, että sehän on nerokasta juuri sellaisenaan. Alun toiveikas pikkupoika muuttuu loppuun mennessä itsevarmaksi pantteriksi. Minä tiedän tämän kaiken jo. Nyt odotan kaikkien muiden unohtavan sen teinibändileiman ja seuraamaan perässäni, täällä on kaunista.
6. Rihanna - We Found Love (feat. Calvin Harris)
Se säveltään ja intensiteettiään nostattava house-jumputus. Se sen jälkeen tuleva lapsuuteni eurodancebuumista muistuttava osio. Se Rihannan laulusuoritus, joka tuo sävellyksen välittömyyteen kontrastina kauneutta ja haurautta. Se on siinä.
7. Beastie Boys - Sabotage
Näitä biisejä ei tarvi selitellä. Tämä on ihan saatanan typerä biisi ja ihan saatanan hyvä myös. Harmillisesti en löytänyt versiota paremmalla äänenlaadulla.
8. Billy Bragg - Waiting for the Great Leap Forwards
"Some people sing about love, some people sing about war, some people sing about a better world to come. Well, I sing about all three and this is my theme song" - Billy Bragg
9. Patrik Fitzgerald - Set We Free
Yhden miehen punk-akteista se alkuperäinen, omaperäisin ja turhaan unohdetusta statuksestaan huolimatta myös se paras. Set We Free on miehen anthemeista parhaiten kiteytynyt.
10. GZA/Genius - 4th Chamber
Yksi parhaita biittejä ikinä. Kaikki neljä räppäriä heittävät hyvät verset, mutta show'n varastaa kolmantena eteen astuva RZA. "Six million devils just died from the Bubonic flow"-rivin tapaiset punchlinet tuovat välitöntä tyydytystä. Jälkijunassa tulevaa tyydytystä tuo se, kun viimein tajuaa, että RZA:n säe päättyy peace-sanan tavaamiseen rivillä "Protons electrons always cause explosionssss!"
11. Radiohead - Videotape
Myös tästä olen aikaisemmin kirjoittanut jotain pientä. Täysin musertava kappale, lähes mahdoton kuunnella liikuttumatta.
12. Wu-Tang Clan - Bring Da Ruckus
Ja lisää Wu-leiristä. RZA:n biitissä tapahtuu hyvin vähän, mutta juuri tarpeeksi luodakseen uhkaavan ilmapiirin Clanin parhaille räppäreille esitellä itsensä tällä debyytin aloitusraidalla. And hiphop hasn't been the same ever since. Joudun kuuntelemaan tämän usein kolme kertaa peräkkäin, ennen kuin pystyn jatkamaan levyn muihin kappaleisiin.
13. Anaal Nathrakh - Blood Eagles Carved on the Backs of Innocents
Musiikiksi puristettua misantropiaa. Anaal Nathrakhin diskografiasta ei brutaaliutta ja mahtipontisuutta puutu, mutta tässä säkeistöjen kipakan kaaoksen ja kertosäkeen majesteetillisuuden yhteispelissä on silti jotain erityistä.
14. Nick Cave and the Bad Seeds - Love Letter
Tämä kappale piti kuulla livenä, ennen kuin se nousi kestosuosikiksi. Nykyään tätäkin on hankala kuunnella ilman palaa kurkussa. "Rain your kisses down upon me, rain your kisses down in storms" on ehkä kappaleen hienoin rivi, mutta lopussa toistuva yksinkertainen ja rikkinäinen pyyntö "Come back to me" on silti se kouraisevin.
15. Meshuggah - Combustion
Niin paljon kuin pidänkin Meshuggahin käsittämättömistä polyrytmeistä ja muista teknisisistä aivonnyrjäyttäjistä, ei tämän kappaleen suoraviivaisen päälle rynnimisen voimaa voi liikaa hehkuttaa.
16. Jackson C. Frank - You Never Wanted Me
Täydellinen erobiisi. Ensimmäisessä säkeistössä laulaja uskoo, että olisi ollut oikea mies hänelle, jos hän olisi oppinut tuntemaan miehen paremmin: "You never wanted me babe, you never knew me at all". Mutta viimeiseen säkeistöön tultaessa eroprosessi on tullut luonnolliseen päätepisteeseensä: "You never wanted me and now I feel the same". Väliin mahtuu monta hienoa riviä epäsuotuisista rakkaussuhteista ja sen vaikeampien aikojen ahdinkoa ymmärtävä, mutta ympyrän sulkeutumiseen kiinnittyvä tarina tekee siitä sopivan kappaleen moneen tilanteeseen.
17. The Strokes - Under Cover of Darkness
No pohjimmiltaanhan tämä on vain pirun loistava rockbiisi. Mutta jälleen kertosäkeen I'll wait for you -sanojen toiveikkuus vaan vetoaa minuun. Huomasin vasta nyt tämän olevan pienimuotoinen alateema tällä listalla. Toivon antaminen ja itsevarmuuden buustaaminen on niitä asioita, joita musiikki tekee monesti paremmin kuin mikään muu taiteenmuoto.
18. Bob Dylan - Subterranean Homesick Blues
60-luvun vaihtoehtokulttuurin tiivistys kahteen minuuttiin. Ensimmäinen rapkappale. Ensimmäinen musiikkivideo.
19. Television - Marquee Moon
Se tapa, miten rummut, basso ja kaksi kitaraa osuvat kaikki erikseen iskuillaan hiukan eri kohdalle asuttaamansa tahtia, mutta toimivat silti symbioosissa keskenään, luo kappaleen alkupuoliskolle vastustamattoman etenemisen fiiliksen. Etenkin kuulokkeilla tämä soittimien yhteispeli tulee ansaitusti oikeuksiinsa. Ja se, miten biisin koko toinen puolisko on yhtä pitkää kliimaksiinsa hiljaa kasvavaa kitarasooloa, ottaa viimeisetkin luulot pois. Harvoja yli kymmenen minuutin biisejä tekee mieli pyöräyttää monta kertaa peräkkäin, tämä on yksi niistä. Yksi kaikkien aikojen kitarabiisejä.
20. The Pogues - Fairytale of New York
The joulubiisi. Shane MacGowan taitaa olla hitusen aliarvostettu lauluntekijä. Parhaina päivänään hän oli yksi suurimmista.
__
Joku saattoi huomata, että listalla on peräti kahdeksan kappaletta, jotka ovat ilmestyneet viimeisen seitsemän vuoden aikana. Musiikin tilalla ei ole mitään hätää.
torstai 20. joulukuuta 2012
perjantai 14. joulukuuta 2012
1-2 > 3-4
Ajauduin katsomaan televisiosta American Wedding -elokuvaa, kolmatta elokuvaa American Pie -sarjassa. Ajattelin, että hyh, on tämä kyllä vieläkin paljon huonompi kuin kaksi ensimmäistä American Pieta*. Heti perään huomasin tutunkuuloisen kappaleen pop punkkia soundtrackilta. Tarkastin, oli se sitä. Tarkastin toisenkin asian. Kyllä, sitä samaa bändiä on myös sarjan neljännessä elokuvassa, American Reunionissa, joka on myöskin melko kehno. Kummassakaan ei taas ole sitä toista pop punk-yhtyettä, jota oli kahdessa ensimmäisessä Pie-elokuvassa.
Tästä siis voimme johtaa teorian:
Jos päätät käyttää elokuvasi soundtrackilla blink-182:n sijasta Good Charlottea, elokuvasi tulee olemaan perseestä.
Päätelmä ammentaa klassisesta esimerkistä, joka osoittaa, miten tilastoja voi väännellä tarkoittamaan mitä tahansa hyödyntääkseen omia tarkoituksia. Tilastojen mukaan hukkumiskuolemia tapahtuu eniten heinäkuussa. Heinäkuussa myös syödään jäätelöä enemmän, kuin minään muuna kuukautena. Joten simsalabim, jäätelön syöminen siis edistää hukkumisriskiä.
Joten muistakaapa pitää liivit yllä, jos syötte jäätelöä heinäkuussa ja suosikaa blink-182:ta**!
__
* ihan viihdyttäviä komedioita mielestäni
** pöljät päivitykset, ilmeisesti sellasia minä harrastan nykyään
Tästä siis voimme johtaa teorian:
Jos päätät käyttää elokuvasi soundtrackilla blink-182:n sijasta Good Charlottea, elokuvasi tulee olemaan perseestä.
Päätelmä ammentaa klassisesta esimerkistä, joka osoittaa, miten tilastoja voi väännellä tarkoittamaan mitä tahansa hyödyntääkseen omia tarkoituksia. Tilastojen mukaan hukkumiskuolemia tapahtuu eniten heinäkuussa. Heinäkuussa myös syödään jäätelöä enemmän, kuin minään muuna kuukautena. Joten simsalabim, jäätelön syöminen siis edistää hukkumisriskiä.
Joten muistakaapa pitää liivit yllä, jos syötte jäätelöä heinäkuussa ja suosikaa blink-182:ta**!
__
* ihan viihdyttäviä komedioita mielestäni
** pöljät päivitykset, ilmeisesti sellasia minä harrastan nykyään
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Mestari ja kisälli
Olin aikoinaan kova System of a Down -fani.
Sitten löysin bändin nimeltä Dead Kennedys.
En koe enää tarvetta kuunnella System of a Downia.
Sitten löysin bändin nimeltä Dead Kennedys.
En koe enää tarvetta kuunnella System of a Downia.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Ensin Dave Grohl...
...ilmoittaa palaavansa Queens of the Stone Agen remmiin seuraavalle levylle ja kiertueelle. Mies, jonka rumputyyli on kuin luotu Josh Hommen musiikin taustatykistöksi. Aiempi yhteistyö kyseisen bändin merkeissä tuottikin tähänastisen diskografian parhaan levyn, Songs for the Deaf.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Sitten kuullaan, että myös Nick Oliveri tekee pienimuotoisen paluun ensi levylle. Ilmeisesti pääasialliseksi bassottajaksi häntä ei takaisin saada (vielä, ei lannistuta), mutta äänihuuliaan hän lainaa parille kappaleelle.
Onko se hyvä uutinen? Jaa-a, enpä tiedä. Kuunnelkaa vaikka tästä ja miettikää ihan itse.
Nyt suokaa anteeksi, kun ejakuloin hallitsemattomasti ympäri huonetta.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Sitten kuullaan, että myös Nick Oliveri tekee pienimuotoisen paluun ensi levylle. Ilmeisesti pääasialliseksi bassottajaksi häntä ei takaisin saada (vielä, ei lannistuta), mutta äänihuuliaan hän lainaa parille kappaleelle.
Onko se hyvä uutinen? Jaa-a, enpä tiedä. Kuunnelkaa vaikka tästä ja miettikää ihan itse.
Nyt suokaa anteeksi, kun ejakuloin hallitsemattomasti ympäri huonetta.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Yy kaa koo blaa blaa blaa
Muistan nuorena lukeneeni bändärien kertomuksia erinäisistä kuuluisista muusikoista. Lähes kaikki muut tarinat on vaipuneet jo auvoisasti unholaan, mutta jostain syystä yhtä en ole unhoittanut mielestäni koskaan: Green Dayn keulakuvalla eli Billie Joe Armstrongilla on rockbisneksen pienin muna.
Noihin aikoihin tuon tiedon lukiessani olin itsekin Green Dayn kuulijakuntaa. Ikinä se ei ihan mikään suosikkibändi ollut, mutta tukku loistavia punkbiisejä heillä silti on. Kuulun kuulijakunnan vähemmistöön siinä mielessä, että pidän Warning-levyä heidän parhaana. Eli siis sitä, joka menestyi sen 90-luvun läpimurron jälkeen heikoimmin. Mahalaskua seurasi pieni nahanluomiskausi, jonka jälkeen ilmestyi American Idiot. Se oli kaikkien yllätykseksi kaikkia aiempia paremmin menestynyt albumi, vaikka minun makuuni taso olikin laskenut. Lisääntyneestä yhteiskuntakriittisyydestä huolimatta kokonaisuus oli valitettavan hajuton ja mauton. Levy paljasti, ettei Armstrongilla enää ollut varsinaisia antimia olla mikään sukupolvensa äänitorvi. 90-luvulla Armstrongin asenne meni sopivan yksi yhteen X-sukupolven päämäärättömän slacker-haahuilun kanssa. Mutta nytkö se sama häiskä laulaa rockoopperaa Bushin Yhdysvalloista? Ei ei ei. Minä pidän Green Daystani runkkaamisella ja liimanhaistelulla!
Pari mainiota kappaletta sikseen, levy oli iso pettymys. Sen jälkeen ilmestynyt 21st Century Breakdown oli vielä huonompi ja vaarattomampi. Muutama kuukausi sitten Green Day ilmoitti, että he tulevat julkaisemaan alle vuoden sisällä kokonaisen albumitrilogian ¡Uno!, ¡Dos! ja ¡Tré! Aikaisemman tasonlaskun valossa en näe ollenkaan positiivisena asiana sitä, että materiaalin tuotantotahtia vain kiihdytetään.
Tässä sinkkulohkaisu trilogian avausalbumilta:
Okei. Bändärien puheet nyt voi sivuuttaa vaikka huomionhakuisuutena tai mahdollisina sepitteinä, mutta enää sitä ei voi peitellä: Billie Joe Armstrong myös kuulostaa rockbisneksen pienimunaisimmalta punkkarilta.
Noihin aikoihin tuon tiedon lukiessani olin itsekin Green Dayn kuulijakuntaa. Ikinä se ei ihan mikään suosikkibändi ollut, mutta tukku loistavia punkbiisejä heillä silti on. Kuulun kuulijakunnan vähemmistöön siinä mielessä, että pidän Warning-levyä heidän parhaana. Eli siis sitä, joka menestyi sen 90-luvun läpimurron jälkeen heikoimmin. Mahalaskua seurasi pieni nahanluomiskausi, jonka jälkeen ilmestyi American Idiot. Se oli kaikkien yllätykseksi kaikkia aiempia paremmin menestynyt albumi, vaikka minun makuuni taso olikin laskenut. Lisääntyneestä yhteiskuntakriittisyydestä huolimatta kokonaisuus oli valitettavan hajuton ja mauton. Levy paljasti, ettei Armstrongilla enää ollut varsinaisia antimia olla mikään sukupolvensa äänitorvi. 90-luvulla Armstrongin asenne meni sopivan yksi yhteen X-sukupolven päämäärättömän slacker-haahuilun kanssa. Mutta nytkö se sama häiskä laulaa rockoopperaa Bushin Yhdysvalloista? Ei ei ei. Minä pidän Green Daystani runkkaamisella ja liimanhaistelulla!
Pari mainiota kappaletta sikseen, levy oli iso pettymys. Sen jälkeen ilmestynyt 21st Century Breakdown oli vielä huonompi ja vaarattomampi. Muutama kuukausi sitten Green Day ilmoitti, että he tulevat julkaisemaan alle vuoden sisällä kokonaisen albumitrilogian ¡Uno!, ¡Dos! ja ¡Tré! Aikaisemman tasonlaskun valossa en näe ollenkaan positiivisena asiana sitä, että materiaalin tuotantotahtia vain kiihdytetään.
Tässä sinkkulohkaisu trilogian avausalbumilta:
Okei. Bändärien puheet nyt voi sivuuttaa vaikka huomionhakuisuutena tai mahdollisina sepitteinä, mutta enää sitä ei voi peitellä: Billie Joe Armstrong myös kuulostaa rockbisneksen pienimunaisimmalta punkkarilta.
lauantai 18. elokuuta 2012
Ajatuksia punkista
Olen punkkari.
Kai.
Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.
Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.
Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.
Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.
Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.
70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.
Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.
Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.
__
* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.
** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.
Kai.
Siksi minua usein kutsutaan ja olen itsekin joskus kutsunut. Sittemmin olen ehkä lopettanut sen tekemisen siksi, että muut tekevät sen puolestani. Ja onhan se ihan luonteva määritelmä; Soitan punkkia, kuuntelen paljon punkkia ja ulkonäköni on myös jokseenkin punk-henkinen muutamin pinssein ja kangasmerkein koristellun farkkurotsin, bändipaitojen ja keesikampauksen myötä.
Musiikkitottumuksiini kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin punkkia. Sitä kuuntelen ehkä bändien määrässä eniten, mutta se on silti aika vähäistä verrattuna johonkuhun muuhun, kuka on ihan henkeen ja vereen punkkari. Luultavasti kolme tärkeintä genreä minulle ovat punk, hiphop ja singer-songwriter-tavara. Kolmestaankaan ne eivät ole vielä välttämättä kovin kunnioitettava kokoelma artisteja. Muu kuuntelu sitten koostuu muista satunnaisista genreistä ja niiden alalajeista ja niiden alalajeista ja niiden serkun kaimoista. Kaikkiruokainen en ole missään nimessä, mutta suhteellisen monipuolinen musiikin kuuntelija joka tapauksessa.
Siksi en esimerkiksi punkkiakaan kuluta ylenpalttisesti. Punkin nykytila on mielestäni ihan hyvä; kuuntelen ehkä noin puolta tusinaa bändiä, jotka ovat olleet aktiivisia viimeisen parin vuoden aikana. Se on enemmän kuin mitä voin sanoa vaikkapa indie rockista. Seuraan myös aktiivisesti suomalaisen punkin skeneä, vaikka suuren osan sen musiikista sivuutankin. Minun kirjoissani nykytilanne ei ole kuitenkaan mitään verrattuna genren syntyaikoihin, (isommin kaikkiin mahdollisiin alalajeihin tarttumatta) eli punk 70-luvun lopulla ja hardcore punk 80-luvun alussa.
Nykyisin musiikissa on se ongelma, että kulttuurin kenttä on tänä tietotulvan ja ärsykkeiden yliannostusten aikana niin pirstaloitunut. Kaikki on saatavilla kokoajan, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki repivät vaikutteita joka puolelta ja usein törmää myös ajatukseen, että eikö kaikki ole tehty? Tehdäkseen tänä päivänä jotakin uutta ja erikoista tarkoittaa oikeastaan vain vanhojen elementtien yhdistelemistä omaperäisellä tavalla. Tästä seuraa ainainen alalajien syntyminen ja musiikin monimuotoistuminen. Sekä tekijät että kokijat kokevat vetoa kukin luonnostaan omiin kenttiinsä. Otetaan teoreettiset kaksi nuorta: kun 50-luvulla rock teki tuloaan, nämä kaksi innostuivat rockista, koska se oli heille uutta ja innostavaa. Rock on nyt nähty. Nyt nuo samat kaksi nuorta eivät todennäköisesti innostuisi lainkaan samasta musiikista. Toinen pitäisi industrial metallista, kun taas toisen lempilapsi olisi shoegaze. Näin esimerkiksi.
Kun punk räjähti kansan tietoisuuteen, oli vielä silloinkin kaikkien mahdollisten musiikkilajien valikoima paljon pienempi kuin nykyään. Se oli sen aikakauden uusi ja innostava juttu. Siitä johtuen se myös houkutti monet sukupolvensa lahjakkaimmat taiteilijat sen pariin. Nykyään punk on luonnollisesti vanha juttu. Hyviä bändejä tulee sieltä täältä, mutta liikkeen ei ole mahdollista enää kerätä samanlaista zeitgeist-henkeä sen taaksensa. Se kerran erityinen aika on ollut ja mennyt punkin osalta.
70-luvun alkupuolella proge oli sen hetken juttu. Siitä en ole ikinä juuri välittänyt, vaikka siitäkin voisi sanoa samoin kuin punkista, että sitäkin varmasti tekivät sen aikakautensa lahjakkaimmat muusikot. Progressiivinen rock ei vain ole minun korviin miellyttävää musiikkia, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Punkin hyväksi lasketaan se, että satun myös pitämään suuresti punkin muotokielestä. Siihen kuuluu minun mielessäni olennaisina esimerkiksi simppelit popkappaleet esitettynä energisesti, diy-henki, "kuka tahansa voi olla taiteilija" -ajatus, rosoinen estetiikka, musta huumori, shokkiarvot, kriittisyys ja kantaaottavuus.
Jos vähän kärjistää, niin nykyään suomipunk on sitä, että livenä soitettaessa kaikki kitarat miksataan kiertämään lavalla, bändillä on helvetin huono nimi* eikä muutenkaan hommaa oteta hirveän vakavasti**.
Suomipunkissa on säilynyt samana ainakin tapa esittää musiikkia, joskin täytyy mainita, että hardcorea soittavia bändejä on nykyään paljon enemmän kuin melodista punkkia soittavia. Myös joitain muita elementtejä ylläolevista luettelosta roikkuu silloin tällöin mukana, mutta hiphop on syrjäyttänyt sen asemaa monella tapaa. Minun silmissäni ainakin. Punkkiin tartuttiin aikoinaan tosissaan ja idealistisimmat uskoivat johonkin uuteen ja parempaan. Musiikilla voisi muuttaa maailmaa. Tällaiseen ajatteluun ei törmää juuri ikinä enää. Punkin saralla siis. Vaikka hiphop ei ihan uusi juttu enää olekaan, sillä kesti hiukan pidemmän ajan löytää oma jalkasijansa kotimaisesta kulttuurista. Nyt se on voimissaan. Se sanoo sanottavansa tiukasti ja se uskoo itseensä. On klisee sanoa, mutta se on todella oman aikansa punkkia. Siitä minä nautin.
__
* esim. Napalmipillu, Neitseelliset sikiöt, Turbohiiva, Kusimulukut, Revaluutio jne.
** Tämän sidon mielessäni myös isompaan ongelmaan, joka leimaa tätä aikaa. Kaiken pitää aina olla niin perkeleen ironista ja läpällä tehtyä. Ihan niin kuin olisi jokin häpeä, jos sattuisi jäämään kiinni siitä, että on tehnyt jotain vakavissaan. Tai että on uskonut johonkin, joka on toisen mielestä typerää. Oli se sitten jokin ideologia, salaliittoteoria, Jumala tai vaikka rakkaus, luoja paratkoon. Tai "alkuräjähdys sentään", jos äskeinen maininta jumalhenkilöstä oli liikaa sinulle, sinä viisaudessasi erehtymätön ateisti. Mutta eipä näistä sen enempää, olen jo nyt kirjoittanut paljon enemmän kuin mihin luulin alkavani. "Lyhyt tajunnanvirta blogiin lämmittelyksi ennen kuin rupean kirjoittamaan jotain virallisempaa". Näinhän se menee.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Jotain randomia
Näin unta, että pyyhin persettäni K-Marketin aulan tuulikaapissa. Tuulikaapissa oli myös pullonpalautuspiste. AW Yrjänä palautteli pulloja ja yritin pysyä kulman takana piilossa niin, ettei AW huomaisi minua. Palautuspisteelle oli pitkä jono ja jonossa oli myös Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann.
Sense? This makes none.
Uneni K-Market sijaitsee Tornion Kivirannalla. Tosin oikeasti pullonpalautuspiste ei ole tuulikaapissa. Jos Kiviranta ei ole tuttu paikka, allaolevasta biisistä saa hyvän kuvan, millainen paikka on kyseessä:
Sense? This makes none.
Uneni K-Market sijaitsee Tornion Kivirannalla. Tosin oikeasti pullonpalautuspiste ei ole tuulikaapissa. Jos Kiviranta ei ole tuttu paikka, allaolevasta biisistä saa hyvän kuvan, millainen paikka on kyseessä:
maanantai 2. huhtikuuta 2012
"No, me ei haluta asettua mihinkään lokeroihin"
Mun mielestä vain silloin kun pitkän uran ja useiden albumien jälkeen bändille on jalostunut oma, tunnistettava tyyli, on hyväksyttävää vastata ylläolevalla tavalla kysymykseen "Miten kuvailisitte musiikkianne?" Muuten se on vain ärsyttävää lässytystä.
Jos tie tähtiin on vielä ihan lapsen kengissä ja bändi yrittää saada itselleen nimeä, tuollainen vastaus ei kerro yhtään mitään. Tää on kiireinen maailma ja huomion pitää tarttua heti, pidit siitä tai et. Jos et osaa edes kuvailla millaista musiikkia soitat, suurella todennäköisyydellä se ei olisi ollutkaan kovin mieleenpainuvaa tavaraa. Huonostikin bändiä kuvaava genre tai muu määritelmä on parempi kuin tuollainen jaarittelu. Children of Bodom soittaa jotain monesta eri metallin alalajista koostuvaa sekasiitosta, ja silti Alexi Laiho on vuosia väittänyt bändinsä soittavan punkkia. Punkkari ja hevari eivät kumminkaan niin kaukana ole toisistaan, että vastaus karkottaisi mahdollisen kuulijakunnan tyystin. Jos vielä lisäksi katsoo Alexi Laihon ulkoista habitusta, saattaa saada lisäosviittaa. Rytmihäiriön nykyinen tyyli taas on jotain grindcoren, thrash metallin ja hardcoren välimaastoilla seilaavaa; bändin oman määritelmän mukaan se on surmacorea. Se on vallan mainio määritelmä, joka herättää heti mielikuvia heidän soittamastaan musiikista, ennen kuin heiltä on kuullut ensimmäistäkään kappaletta.
Lokerot ei ole absoluuttinen totuus, mutta ne on hyvä osviitta. Sitä varten ne on. Turha niihin on suhtautua niin kuin kukkaisvallankumouslimboon pysyvästi jumittunut hippi, jonka mielestä jokainen lokero on vain yksi tapa, jolla "The Man" alistaa sut osaksi systeemiään. Ja vaikka sitä kuinka avoin musadiggari haluaisi olla, yleensä kumminkin jokainen meistä nojaa tiettyyn suuntaan kuuntelutottumuksissaan. Sen takia Fugazia fanittava tyyppi tsekkaa todennäköisesti mieluummin itseään post-hardcoreksi kuin progejazziksi kuvailevan bändin. Jos yrität tavoitella laajempaa kuulijakuntaa kuvailematta musiikkiasi vähänkään suuntaa antavasti, tuskin voitat yhtään mitään.
Todennäköisimmin: jos vastaat noin, luultavasti yrität vain olla cool ja kannattais yrittää vähän paremmin.
Jos tie tähtiin on vielä ihan lapsen kengissä ja bändi yrittää saada itselleen nimeä, tuollainen vastaus ei kerro yhtään mitään. Tää on kiireinen maailma ja huomion pitää tarttua heti, pidit siitä tai et. Jos et osaa edes kuvailla millaista musiikkia soitat, suurella todennäköisyydellä se ei olisi ollutkaan kovin mieleenpainuvaa tavaraa. Huonostikin bändiä kuvaava genre tai muu määritelmä on parempi kuin tuollainen jaarittelu. Children of Bodom soittaa jotain monesta eri metallin alalajista koostuvaa sekasiitosta, ja silti Alexi Laiho on vuosia väittänyt bändinsä soittavan punkkia. Punkkari ja hevari eivät kumminkaan niin kaukana ole toisistaan, että vastaus karkottaisi mahdollisen kuulijakunnan tyystin. Jos vielä lisäksi katsoo Alexi Laihon ulkoista habitusta, saattaa saada lisäosviittaa. Rytmihäiriön nykyinen tyyli taas on jotain grindcoren, thrash metallin ja hardcoren välimaastoilla seilaavaa; bändin oman määritelmän mukaan se on surmacorea. Se on vallan mainio määritelmä, joka herättää heti mielikuvia heidän soittamastaan musiikista, ennen kuin heiltä on kuullut ensimmäistäkään kappaletta.
Lokerot ei ole absoluuttinen totuus, mutta ne on hyvä osviitta. Sitä varten ne on. Turha niihin on suhtautua niin kuin kukkaisvallankumouslimboon pysyvästi jumittunut hippi, jonka mielestä jokainen lokero on vain yksi tapa, jolla "The Man" alistaa sut osaksi systeemiään. Ja vaikka sitä kuinka avoin musadiggari haluaisi olla, yleensä kumminkin jokainen meistä nojaa tiettyyn suuntaan kuuntelutottumuksissaan. Sen takia Fugazia fanittava tyyppi tsekkaa todennäköisesti mieluummin itseään post-hardcoreksi kuin progejazziksi kuvailevan bändin. Jos yrität tavoitella laajempaa kuulijakuntaa kuvailematta musiikkiasi vähänkään suuntaa antavasti, tuskin voitat yhtään mitään.
Todennäköisimmin: jos vastaat noin, luultavasti yrität vain olla cool ja kannattais yrittää vähän paremmin.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Ai niin, oma blogi
Vilkaisu omalle sivulle. Viimeinen merkintä: 12 tammikuuta 2012
...
Tältä lapsista varmaan tuntui 1990-luvulla, kun ne unohtivat syöttää Tamagotchinsa tai jättivät sen hukkumaan omiin ulosteisiinsa.
En muuten omistanut Tamagotchia ikinä. En tiedä, voiko ne hukkua omiin ulosteisiinsa. En tiedä, tarvitseeko pienille lapsille opettaa digitaalisella taskupelillä, että elämä voi päättyä niin.
Mutta joo, jos sitä yrittäis taas joskus tänne kirjottaa jotain. Ihan vielä ei pysty: a whole lotta monkey business, mitä pitää hoitaa ennen.
Nyt soi: Rauli Badding Somerjoki - Turhaan päivät, turhaan yöt
...
Tältä lapsista varmaan tuntui 1990-luvulla, kun ne unohtivat syöttää Tamagotchinsa tai jättivät sen hukkumaan omiin ulosteisiinsa.
En muuten omistanut Tamagotchia ikinä. En tiedä, voiko ne hukkua omiin ulosteisiinsa. En tiedä, tarvitseeko pienille lapsille opettaa digitaalisella taskupelillä, että elämä voi päättyä niin.
Mutta joo, jos sitä yrittäis taas joskus tänne kirjottaa jotain. Ihan vielä ei pysty: a whole lotta monkey business, mitä pitää hoitaa ennen.
Nyt soi: Rauli Badding Somerjoki - Turhaan päivät, turhaan yöt
torstai 12. tammikuuta 2012
Vuoden 2012 ensimmäinen hyvä uutinen
Jostain itselleni tuntemattomasta syystä suora linkki Refusedin sivuille ei suostu toimimaan tähän linkitettynä, mutta luottakaa minuun. Refusedin reunion on tosiasia. Ja tuosta ihan vierestä Umeåsta kun maailmalle ovat putkahtaneet, ei liene mahdottomuus, että itänaapuriinkin eksyisivät soittamaan. Ei haittaisi sekään lainkaan.
lauantai 31. joulukuuta 2011
Vuoden viimeinen merkintä
Jos pitäisi vastata, mikä on tällä hetkellä kuuminta hottia indie- tai alternative rockin kentällä, osaisin hädintuskin edes veikata. Ei varmaan The Strokes, kun palasi telakalta melko keskinkertaisella levyllä. Hmm... Foster the People, siihen nimeen muistan törmänneeni. Ehkä se? Tietämättömyyteni kielii, etten siis ole edelleenkään hipsteri, vaikka ajoittaiset musiikilliset hairahdukset ja silmälasieni tyyli siihen viittaisivatkin. Huh. Mutta joka tapauksessa minun mielestäni tämän hetken paras alternative rockia soittaa walesilainen Future of the Left.
Bändi koottiin vuonna 2005 juuri hajonneiden mcluskyn ja Jacrewin raunioilta. Diggailin aikoinaan myös mcluskya, mutta minun korviini FotL on musiikillisesti kuin kypsempi ja monisyisempi versio mcluskysta, joten sen bändin tuotantoon tuntee harvoin tarvetta edes palata. Ensimmäinen levy, Curses, ei vielä täysin vakuuttanut, mutta se toinen, Travels with Myself and Another, on yksi viime vuosien eniten kuuntelemiani levyjä. Ja juuri julkaistu Polymers Are Forever -ep jatkaa samaa hyväksi todettua linjaa. Ensi vuodelle povattu pitkäsoitto The Plot Against Common Sense onkin tällä hetkellä innokkaimmin odottamani levyuutuus vuodelle 2012.
Future of the Left on vielä turhan aliarvostettu ja suuremmalle yleisölle tuntematon yhtye. Aikoinaan mcluskya kyllä hehkutettiin tietyissä rockpiireissä kovastikin, mutta mielestäni FotL ansaitsisi vähintään saman kohtelun. Keulamies Andy Falkousin sanansäilä on edelleen yhtä vittumaista kuin mcluskyssa ja erilaisen kokoonpanon ansiosta soitto on sävykkäämpää. Tietysti jos The Plot Against Common Sense julistetaankin Pithcfork Mediasta Nuorgamiin asti ensi vuoden parhaaksi alternative rock -levyksi, vaaka kallistuu uhkaavasti sen puoleen, että olen sittenkin hipsteri. Olenhan kuunnellut yhtyettä jo vuodesta 2009, krhm...
Mutta sitä odotellessa. Vuoden vaihduttua lienee aika listata vuoden 2011 parhaat albumit. Ajan hermolla pysymättömyyden ja kaikkeen ehtimättömyyden takia lista tulee olemaan väärässä kuin pysähtynyt kello ja subjektiivinen kuin oma sielunvaellus, mutta sellaisen tulen joka tapauksessa tekemään.
Mutta tässä vielä vuoden viimeiset hyvät musiikit, s'il vous plait.
Bändi koottiin vuonna 2005 juuri hajonneiden mcluskyn ja Jacrewin raunioilta. Diggailin aikoinaan myös mcluskya, mutta minun korviini FotL on musiikillisesti kuin kypsempi ja monisyisempi versio mcluskysta, joten sen bändin tuotantoon tuntee harvoin tarvetta edes palata. Ensimmäinen levy, Curses, ei vielä täysin vakuuttanut, mutta se toinen, Travels with Myself and Another, on yksi viime vuosien eniten kuuntelemiani levyjä. Ja juuri julkaistu Polymers Are Forever -ep jatkaa samaa hyväksi todettua linjaa. Ensi vuodelle povattu pitkäsoitto The Plot Against Common Sense onkin tällä hetkellä innokkaimmin odottamani levyuutuus vuodelle 2012.
Future of the Left on vielä turhan aliarvostettu ja suuremmalle yleisölle tuntematon yhtye. Aikoinaan mcluskya kyllä hehkutettiin tietyissä rockpiireissä kovastikin, mutta mielestäni FotL ansaitsisi vähintään saman kohtelun. Keulamies Andy Falkousin sanansäilä on edelleen yhtä vittumaista kuin mcluskyssa ja erilaisen kokoonpanon ansiosta soitto on sävykkäämpää. Tietysti jos The Plot Against Common Sense julistetaankin Pithcfork Mediasta Nuorgamiin asti ensi vuoden parhaaksi alternative rock -levyksi, vaaka kallistuu uhkaavasti sen puoleen, että olen sittenkin hipsteri. Olenhan kuunnellut yhtyettä jo vuodesta 2009, krhm...
Mutta sitä odotellessa. Vuoden vaihduttua lienee aika listata vuoden 2011 parhaat albumit. Ajan hermolla pysymättömyyden ja kaikkeen ehtimättömyyden takia lista tulee olemaan väärässä kuin pysähtynyt kello ja subjektiivinen kuin oma sielunvaellus, mutta sellaisen tulen joka tapauksessa tekemään.
Mutta tässä vielä vuoden viimeiset hyvät musiikit, s'il vous plait.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Tapaus Petos
Horrorcore on genre, jonka sisältämää potentiaalia tavoitetaan varsin harvoin. Lyhyesti sanottuna se on siis hiphopin alalaji, jonka pimeät lyriikat ammentavat sisältönsä väkivaltaisesta kauhukuvastosta ja biitit ovat jatketta pelkistetyn karulle hardcore hiphopin suuntaukselle ja usein niissäkin lainataan ääniä kauhuelokuvista. Teoriassa resepti kuulostaa minun makuuni kerrassaan herkulliselta, mutta niin kuin itse kauhuelokuvissakin, lopputulos on harmillisen useasti joko halpahintaista shokeeramista tai liiallisen kielen poskeentunkemisen takia pelkkää rasittavaa hassuttelua.
Insane Clown Posse lienee genren tunnetuin ryhmä... ja eipä sitten siitä poppoosta sen enempää. Sen sijaan genren pioneereihin kuuluva Gravediggaz on jo ihan eri maata: hauska, mutta tarpeeksi oudolla tavalla synkkä, ettei siitä muodostu ongelmaa. Esham vaikuttaa myös olevan lajin parempaa valikoimaa, mutta hänen tuotantoon en ole vielä perehtynyt tarkemmin.
Mutta mitenkäs Suomessa? Voisi kuvitella, että Suomen piirien ollessa monta kertaa pienemmät, olisi hyvän horrorcoren löytäminenkin täältä paljon vaikeampaa. Mutta eipä välttämättä, sillä suomiräppihän voi tällä hetkellä vallan mainiosti, minun mielestä jopa paremmin kuin mikään muu genre täällä. Yksi artisti, joka on kunnostautunut omien tutkimusteni mukaan tässä parhaiten, on Petos.
Pienellä budjetilla tehdyt pari ensimmäistä soololevyä ovat vielä äänityslaadultaan vaatimatonta ja tyyliltäänkin perinteisempää gangstaa, mutta vuoden 2010 Toivo parasta pelkää pahinta on jo ehtaa tavaraa. Petoksen tuottaessa itse lähes kaikki biisinsä voi sanoa kehitystä tapahtuneen huimasti ja albumin sisältävän mainion painostavaa horrorcore-tunnelmaa. Ihan puhdasta horrorcorea se ei kuitenkaan ole, mies itse kutsuukin tyyliä horror funkiksi. Lyriikoissakin käsitellään Petokselle ominaisesti myös lähiöelämää ja yhteiskunnan tilaa.
Levyn paras kappale ruotiikin uutta maailmanjärjestystä ja valtamedian läpi puskemaa propagandaa, mutta biitti on sentään ehtaa horroria.
Levyn kohokohdista voisi nostaa vielä esiin toisenkin tapauksen. Eritoten loistava biitti ansaitsee erityismaininnan. Kappaleella myös vierailee Pikkupiru, jonka verse menee kieltämättä todella överiksi, mutta jotenkin sekin onnistuu toimimaan.
VAROITUS! SISÄLTÄÄ MM. TÄMÄNKALTAISTA RIIMITTELYÄ:
"sun huoras kuollutta ruumista nussin ja mällit sen kurkust alas ravistan/
mut ei voi mitään ku meitsii vieläki panettaa/
pakko leikkaa huorast pillu ja perse irti ja mennä niit Piritorille panemaan"
Sivuprojektinaan Petos levyttää myös Papa Rassi-nimellä, joka onkin sitten jo ihan puhdasta horrorcorea. Ja ei oikeastaan edes hassumpaa. Papa Rassin levytyksillä Petoksen ääni on muunnettu matalammaksi, joka on suhteellisen yleinen kikka genressään. Ilmeisesti tarkoitus on saada räppääjä kuulostamaan vähemmän ihmismäiseltä ja uhkaavammalta, mutta usein se onnistuu kuulostamaan vain yritykseltä kuulostaa rankalta. Kieltämättä tässäkin tapauksessa se häiritsee hiukan, mutta ehkä Petos halusi tehdä eri taiteilijanimen lisäksi vielä isomman pesäeron "virallisiin" levytyksiinsä.
Kaiken kaikkiaan Papa Rassin paketti toimii kohtalaisen hyvin. Osittain siksi, että yksityisyydestään tarkasta Petoksesta ei tiedä kovin paljon. Hänet tiedetään isoksi alan elokuvadiggailijaksi, joka kyllä kuuluu positiivisesti Papa Rassin levytyksiltä. Ihan suoria lainauksia kauhuelokuvista hyödynnetään keskimääräistä enemmän ja meno on muutenkin varsin visvaista. Toinen asia, minkä Petoksesta voi sanoa tietävänsä varmasti, on se, että häntä ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Hän tekee mitä haluaa ja haistattaa sen jälkeen vitut sinulle päin naamaa, vaikka et vastaan sanoisikaan.
"Jos kaikki negatiivinen on positiivista, niin mä oon vitun hyvä jätkä" - Petos
Insane Clown Posse lienee genren tunnetuin ryhmä... ja eipä sitten siitä poppoosta sen enempää. Sen sijaan genren pioneereihin kuuluva Gravediggaz on jo ihan eri maata: hauska, mutta tarpeeksi oudolla tavalla synkkä, ettei siitä muodostu ongelmaa. Esham vaikuttaa myös olevan lajin parempaa valikoimaa, mutta hänen tuotantoon en ole vielä perehtynyt tarkemmin.
Mutta mitenkäs Suomessa? Voisi kuvitella, että Suomen piirien ollessa monta kertaa pienemmät, olisi hyvän horrorcoren löytäminenkin täältä paljon vaikeampaa. Mutta eipä välttämättä, sillä suomiräppihän voi tällä hetkellä vallan mainiosti, minun mielestä jopa paremmin kuin mikään muu genre täällä. Yksi artisti, joka on kunnostautunut omien tutkimusteni mukaan tässä parhaiten, on Petos.
Pienellä budjetilla tehdyt pari ensimmäistä soololevyä ovat vielä äänityslaadultaan vaatimatonta ja tyyliltäänkin perinteisempää gangstaa, mutta vuoden 2010 Toivo parasta pelkää pahinta on jo ehtaa tavaraa. Petoksen tuottaessa itse lähes kaikki biisinsä voi sanoa kehitystä tapahtuneen huimasti ja albumin sisältävän mainion painostavaa horrorcore-tunnelmaa. Ihan puhdasta horrorcorea se ei kuitenkaan ole, mies itse kutsuukin tyyliä horror funkiksi. Lyriikoissakin käsitellään Petokselle ominaisesti myös lähiöelämää ja yhteiskunnan tilaa.
Levyn paras kappale ruotiikin uutta maailmanjärjestystä ja valtamedian läpi puskemaa propagandaa, mutta biitti on sentään ehtaa horroria.
Levyn kohokohdista voisi nostaa vielä esiin toisenkin tapauksen. Eritoten loistava biitti ansaitsee erityismaininnan. Kappaleella myös vierailee Pikkupiru, jonka verse menee kieltämättä todella överiksi, mutta jotenkin sekin onnistuu toimimaan.
VAROITUS! SISÄLTÄÄ MM. TÄMÄNKALTAISTA RIIMITTELYÄ:
"sun huoras kuollutta ruumista nussin ja mällit sen kurkust alas ravistan/
mut ei voi mitään ku meitsii vieläki panettaa/
pakko leikkaa huorast pillu ja perse irti ja mennä niit Piritorille panemaan"
Sivuprojektinaan Petos levyttää myös Papa Rassi-nimellä, joka onkin sitten jo ihan puhdasta horrorcorea. Ja ei oikeastaan edes hassumpaa. Papa Rassin levytyksillä Petoksen ääni on muunnettu matalammaksi, joka on suhteellisen yleinen kikka genressään. Ilmeisesti tarkoitus on saada räppääjä kuulostamaan vähemmän ihmismäiseltä ja uhkaavammalta, mutta usein se onnistuu kuulostamaan vain yritykseltä kuulostaa rankalta. Kieltämättä tässäkin tapauksessa se häiritsee hiukan, mutta ehkä Petos halusi tehdä eri taiteilijanimen lisäksi vielä isomman pesäeron "virallisiin" levytyksiinsä.
Kaiken kaikkiaan Papa Rassin paketti toimii kohtalaisen hyvin. Osittain siksi, että yksityisyydestään tarkasta Petoksesta ei tiedä kovin paljon. Hänet tiedetään isoksi alan elokuvadiggailijaksi, joka kyllä kuuluu positiivisesti Papa Rassin levytyksiltä. Ihan suoria lainauksia kauhuelokuvista hyödynnetään keskimääräistä enemmän ja meno on muutenkin varsin visvaista. Toinen asia, minkä Petoksesta voi sanoa tietävänsä varmasti, on se, että häntä ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Hän tekee mitä haluaa ja haistattaa sen jälkeen vitut sinulle päin naamaa, vaikka et vastaan sanoisikaan.
"Jos kaikki negatiivinen on positiivista, niin mä oon vitun hyvä jätkä" - Petos
lauantai 3. joulukuuta 2011
Vittumaisuuden asialla: Big Black
Jos erityisesti 80- ja 90-lukujen alternative rock kuuluu suosikkigenreihisi, Steve Albini lienee tuttu nimi. Koska nimen takaa löytyvä mies on toiminut monen kyseisen genren keskeisimmän edustajan tuottajana vähintään yhdellä levytyksellä. Jos tämä ei vielä soita kelloja, niin sellaiset nimet kuten Nirvana, PJ Harvey, Jarvis Cocker, Pixies, Robert Plant, Cheap Trick ja Manic Street Peachers pitäisivät jo sentään olla tuttuja.
Mutta entäs sitten nimi Big Black? No, ei sekään nyt ihan mikään maailman obskuurein bändi ole. Mutta sen pitäisi olla paljon tunnetumpi kuin se on. Sen kaltaisilla ansioilla, kuin Big Blackilla tai Steve Albinilla oli, pääsee tuottamaan aikakautensa suurinta rockbändiä, Nirvanaa. Toki auttaa, jos on sitä ennen tuottanut myös Kurt Cobainin lempibändiä eli Pixiesiä ja luonut kaikilla uransa sektoreilla maineen määrätietoisena, innovatiivisena ja tinkimättömänä miehenä.
Määrätietoisuus. Innovatiivisuus. Tinkimättömyys. Tapauksen Big Black kohdalla määrätietoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki bändin toimintaan liittyvä tehdään itse ja eliminoidaan yhtälöstä kaikki mahdolliset välikädet, koska tiedetään niiden olevan turhia. Innovatiivisuudella luodaan bändille niin omanlainen soundi, että se toimii tärkeänä pioneerina noise rock-genrelle ja vaikutteena monelle myöhemmän sukupolven industrial-bändille. Tinkimätöntä taas oli se, miten epämiellyttävä Big Black halusi olla.
Steve Albinin sanoin on helppoa loukata nössöjä, mutta vaatii enemmän loukata oman piirinsä ihmisiä. Big Black soitti enimmäkseen punk-yleisöille, joille on usein ominaista esimerkiksi feministiset tai rasismin vastaiset arvot. Joten totta kai Albini latasi lyriikoihinsa ja lavaolemukseensa rutkasti flirttailua naisvihan ja rasismin kanssa. Tämän lisäksi lyriikat käsittelivät muun muassa perheväkivaltaa, pedofiliaa, murhia ja raiskauksia. Tabuja ei ollut. Sanat toimitettiin perille epämiellyttävällä meteliaallolla, jonka ominaisimpia elementtejä olivat tasaisen hyökkäävä rumpukone ja lasin riipimisen ääntä muistuttavat kitarat. Keikat sisälsivät myös suoraa vittuilua yleisölle, jonka ansiosta saattoi esimerkiksi saada eläinaktivistin toimesta verta heitetyksi päällensä kesken esityksen.
Big Black halusi viehättää omia aivojaan käyttäviä kuuntelijoita, jotka eivät tuomitsisi sitä heti ilman perusteellista bändin agendan analysointia. Pokerinaama ei tipahtanut hetkeksikään, jotta tunnelma keventyisi ja kaikki paljastuisi pelkäksi performanssiksi. Vastapuolen liekkeihin antoi varmasti lisää bensaa se, kuinka paljon Albini vaikutti nauttivan ihmisten järkyttämisestä. Mutta kukapa punkkari ei voisi sanoa samaa myös itsestään.
Jos puhutaan Big Blackista epämiellyttävimmillään, osoittava sormi osuu nopeasti debyyttipitkäsoitto, Atomizerin, avausraitaan Jordan, Minnesota. Kyseisestä kaupungista 80-luvun alussa paljastunut pedofiilirinki antoi inspiraation kappaleelle, jossa Albini astuu pedofiilin saappaisiin kertojana. Kappale alkaa uhkaavan mekaanisesti starttaavalla ja pysähtyvällä riffillä, jonka taukoja sävyttää Albinin imitoimat lapsen voihkaisut. Kappaleen keskiosa koostuu muutaman lauseen toistamisesta, sellaisten lauseiden kuten "This will stay with you until you die/And I will stay with you until you die". Loppuhuipennuksessa palataan introon, jonka tauot ovat nyt pidempiä. Taukojen kohdalla huohotetaan kiivaasti ja toistetaan kärsivän kuuloisesti lausetta "Suck daddy, suck daddy".
Keikoilla kappaleen outro saattoi venyä useiden minuuttien mittaiseksi ja tauot vinkuvan feedbackin saattelemana vielä piinaavimmiksi. Kuten voi nähdä ja kuulla Pigpile-livetallenteelta, jossa se esitellään muina miehinä yleisölle "This is the one everyone writes about".
Jos Big Blackin miinuksia haluaa etsiä, sellaiseksi voisi laskea levytysten epätasaisuuden. Vaikka bändin kahta pitkäsoittoa, etenkin Songs About Fuckingia, pidetään genrensä klassikkoina, jotkut kappaleista ovat niin häiritseviä, että olisi mahdotonta tehdä keskiverron pitkäsoiton mittainen albumi, josta osa ei kutistuisi näiden hirviöiden rinnalla.
Vai mikä levy pystyisi lunastamaan sen mammuttimaisen lupauksen, jonka äsken mainittu tai sellainen kappale kuin Kerosene, antavat? Samalta Atomizer-levyltä löytyvä Kerosene käynnistyy riffillä, joka saa kitaran kuulostamaan lähinnä kellopeliltä helvetistä. Pitkän intron jälkeen päästään säkeistöön, jota vallitsee lähinnä mörisevä basso ja nakuttava rumpukone. Tarina alkaa kertoa tappavan tylsästä pikkukaupungista, jossa kertoja on elänyt koko elämänsä. Siellä hän tulee myös kuolemaan. Jälleen lauseita toistetaan uudestaan ja uudestaan, pikkuhiljaa tarinan edetessä mainintaan nimensä kappaleelle antaneesta kerosiinista.
Jotain on tehtävä. Jotain on tehtävä.
Sitten jännitys laukeaa kertosäkeen viiltävän kitaran raiskatessa kuulijan tärykalvon ja laulajan pyytäessä kerta toisensa jälkeen sytyttämään hänet tuleen. Tämän jälkeen käydään läpi toinen säkeistö ja toinen kertosäe, jonka viimeinen sointu jää soimaan siksi aikaa, että ensikuulija luulee jo kappaleen olevan ohi. Sitten astuu kehiin kappaleen rumin osio, jolla ollaan jo kiusoiteltu kappaleessa aikaisemmin. Jos ei tätä edeltävää musiikkiakaan ole järin melodiseksi voinut kutsua, tässä ei ole siitä enää rippeitäkään. Riitasointuiset kitarat ja basso tuntuvat törmäävän väkivaltaiseen erimielisyyteen vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan rumpukoneen kanssa. Tämän kaaoksen päälle toistetaan hätäistä kysymystä: mitä nyt? Vain noin ruman osion jälkeen voi paluu kertosäkeeseen ja kehotus itsensä tuleen sytyttämiseen tuntua jopa helpotukselta ja luonnolliselta päätepisteeltä.
Kipu mielihyvän tuottajana. Kappaleen lyyristä aihetta voi verrata myös itse Big Blackin musiikkiin. Jos se ei ensikuulemalta kuulosta hyvältä, kannattaa kokeilla uudestaan. Tällä kertaa nosta äänenvoimakkuus reilusti kovemmalle. Yhtyeen luoma soundi pääsee oikeuksiinsa, kun viiltävät kitarat pääsevät huumaamaan korvia oikealla tavalla. Sattuu. Mutta niin ihanasti. Meteliä, sehän se on koko genren tarkoitus.
Niin ja tämä huumaavan loistava kappalehan tietenkin esiteltiin keikalla sanoin "This is a song Jerry Lee Lewis wrote before he killed one of his wives".
Big Blackin hajottua Steve Albini perusti tuota pikaa uuden bändin. Sanoitukset keskittyivät tällä kertaa tiukemmin seksuaalisuhteisiin, mutta näkökanta niihin pysyi yhtä tinkimättömän suorasukaisena kuin ennenkin. Naisvihasyytökset jatkoivat Albinin ympärillä pyörimistä ja keikkoja vastustettiin mielenosoituksin. Helpottaakseen vihamiesten ja -naisten löytämistä yhtyeen luo, sen nimeksi valittiin kaikkia miellyttävästi Rapeman.
Hauska mies.
Mutta entäs sitten nimi Big Black? No, ei sekään nyt ihan mikään maailman obskuurein bändi ole. Mutta sen pitäisi olla paljon tunnetumpi kuin se on. Sen kaltaisilla ansioilla, kuin Big Blackilla tai Steve Albinilla oli, pääsee tuottamaan aikakautensa suurinta rockbändiä, Nirvanaa. Toki auttaa, jos on sitä ennen tuottanut myös Kurt Cobainin lempibändiä eli Pixiesiä ja luonut kaikilla uransa sektoreilla maineen määrätietoisena, innovatiivisena ja tinkimättömänä miehenä.
Määrätietoisuus. Innovatiivisuus. Tinkimättömyys. Tapauksen Big Black kohdalla määrätietoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki bändin toimintaan liittyvä tehdään itse ja eliminoidaan yhtälöstä kaikki mahdolliset välikädet, koska tiedetään niiden olevan turhia. Innovatiivisuudella luodaan bändille niin omanlainen soundi, että se toimii tärkeänä pioneerina noise rock-genrelle ja vaikutteena monelle myöhemmän sukupolven industrial-bändille. Tinkimätöntä taas oli se, miten epämiellyttävä Big Black halusi olla.
Steve Albinin sanoin on helppoa loukata nössöjä, mutta vaatii enemmän loukata oman piirinsä ihmisiä. Big Black soitti enimmäkseen punk-yleisöille, joille on usein ominaista esimerkiksi feministiset tai rasismin vastaiset arvot. Joten totta kai Albini latasi lyriikoihinsa ja lavaolemukseensa rutkasti flirttailua naisvihan ja rasismin kanssa. Tämän lisäksi lyriikat käsittelivät muun muassa perheväkivaltaa, pedofiliaa, murhia ja raiskauksia. Tabuja ei ollut. Sanat toimitettiin perille epämiellyttävällä meteliaallolla, jonka ominaisimpia elementtejä olivat tasaisen hyökkäävä rumpukone ja lasin riipimisen ääntä muistuttavat kitarat. Keikat sisälsivät myös suoraa vittuilua yleisölle, jonka ansiosta saattoi esimerkiksi saada eläinaktivistin toimesta verta heitetyksi päällensä kesken esityksen.
Big Black halusi viehättää omia aivojaan käyttäviä kuuntelijoita, jotka eivät tuomitsisi sitä heti ilman perusteellista bändin agendan analysointia. Pokerinaama ei tipahtanut hetkeksikään, jotta tunnelma keventyisi ja kaikki paljastuisi pelkäksi performanssiksi. Vastapuolen liekkeihin antoi varmasti lisää bensaa se, kuinka paljon Albini vaikutti nauttivan ihmisten järkyttämisestä. Mutta kukapa punkkari ei voisi sanoa samaa myös itsestään.
Jos puhutaan Big Blackista epämiellyttävimmillään, osoittava sormi osuu nopeasti debyyttipitkäsoitto, Atomizerin, avausraitaan Jordan, Minnesota. Kyseisestä kaupungista 80-luvun alussa paljastunut pedofiilirinki antoi inspiraation kappaleelle, jossa Albini astuu pedofiilin saappaisiin kertojana. Kappale alkaa uhkaavan mekaanisesti starttaavalla ja pysähtyvällä riffillä, jonka taukoja sävyttää Albinin imitoimat lapsen voihkaisut. Kappaleen keskiosa koostuu muutaman lauseen toistamisesta, sellaisten lauseiden kuten "This will stay with you until you die/And I will stay with you until you die". Loppuhuipennuksessa palataan introon, jonka tauot ovat nyt pidempiä. Taukojen kohdalla huohotetaan kiivaasti ja toistetaan kärsivän kuuloisesti lausetta "Suck daddy, suck daddy".
Keikoilla kappaleen outro saattoi venyä useiden minuuttien mittaiseksi ja tauot vinkuvan feedbackin saattelemana vielä piinaavimmiksi. Kuten voi nähdä ja kuulla Pigpile-livetallenteelta, jossa se esitellään muina miehinä yleisölle "This is the one everyone writes about".
Jos Big Blackin miinuksia haluaa etsiä, sellaiseksi voisi laskea levytysten epätasaisuuden. Vaikka bändin kahta pitkäsoittoa, etenkin Songs About Fuckingia, pidetään genrensä klassikkoina, jotkut kappaleista ovat niin häiritseviä, että olisi mahdotonta tehdä keskiverron pitkäsoiton mittainen albumi, josta osa ei kutistuisi näiden hirviöiden rinnalla.
Vai mikä levy pystyisi lunastamaan sen mammuttimaisen lupauksen, jonka äsken mainittu tai sellainen kappale kuin Kerosene, antavat? Samalta Atomizer-levyltä löytyvä Kerosene käynnistyy riffillä, joka saa kitaran kuulostamaan lähinnä kellopeliltä helvetistä. Pitkän intron jälkeen päästään säkeistöön, jota vallitsee lähinnä mörisevä basso ja nakuttava rumpukone. Tarina alkaa kertoa tappavan tylsästä pikkukaupungista, jossa kertoja on elänyt koko elämänsä. Siellä hän tulee myös kuolemaan. Jälleen lauseita toistetaan uudestaan ja uudestaan, pikkuhiljaa tarinan edetessä mainintaan nimensä kappaleelle antaneesta kerosiinista.
Jotain on tehtävä. Jotain on tehtävä.
Sitten jännitys laukeaa kertosäkeen viiltävän kitaran raiskatessa kuulijan tärykalvon ja laulajan pyytäessä kerta toisensa jälkeen sytyttämään hänet tuleen. Tämän jälkeen käydään läpi toinen säkeistö ja toinen kertosäe, jonka viimeinen sointu jää soimaan siksi aikaa, että ensikuulija luulee jo kappaleen olevan ohi. Sitten astuu kehiin kappaleen rumin osio, jolla ollaan jo kiusoiteltu kappaleessa aikaisemmin. Jos ei tätä edeltävää musiikkiakaan ole järin melodiseksi voinut kutsua, tässä ei ole siitä enää rippeitäkään. Riitasointuiset kitarat ja basso tuntuvat törmäävän väkivaltaiseen erimielisyyteen vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan rumpukoneen kanssa. Tämän kaaoksen päälle toistetaan hätäistä kysymystä: mitä nyt? Vain noin ruman osion jälkeen voi paluu kertosäkeeseen ja kehotus itsensä tuleen sytyttämiseen tuntua jopa helpotukselta ja luonnolliselta päätepisteeltä.
Kipu mielihyvän tuottajana. Kappaleen lyyristä aihetta voi verrata myös itse Big Blackin musiikkiin. Jos se ei ensikuulemalta kuulosta hyvältä, kannattaa kokeilla uudestaan. Tällä kertaa nosta äänenvoimakkuus reilusti kovemmalle. Yhtyeen luoma soundi pääsee oikeuksiinsa, kun viiltävät kitarat pääsevät huumaamaan korvia oikealla tavalla. Sattuu. Mutta niin ihanasti. Meteliä, sehän se on koko genren tarkoitus.
Niin ja tämä huumaavan loistava kappalehan tietenkin esiteltiin keikalla sanoin "This is a song Jerry Lee Lewis wrote before he killed one of his wives".
Big Blackin hajottua Steve Albini perusti tuota pikaa uuden bändin. Sanoitukset keskittyivät tällä kertaa tiukemmin seksuaalisuhteisiin, mutta näkökanta niihin pysyi yhtä tinkimättömän suorasukaisena kuin ennenkin. Naisvihasyytökset jatkoivat Albinin ympärillä pyörimistä ja keikkoja vastustettiin mielenosoituksin. Helpottaakseen vihamiesten ja -naisten löytämistä yhtyeen luo, sen nimeksi valittiin kaikkia miellyttävästi Rapeman.
Hauska mies.
perjantai 25. marraskuuta 2011
Yksi vanha idea
Tammikuussa ilmestyy Leonard Cohenilta uusi albumi, tuttuun cohenmaiseen vaatimattomaan tapaan nimetty Old Ideas. Viimeiset pari tällä vuosituhannella ilmestynyttä levyä eivät ole olleet aiempaa tasoa hyvistä hetkistään huolimatta. Tämän yhdistettynä siihen, että sitä edeltävien yhdeksän studiolevyn ansiosta Leonard Cohen on minun lempiartistini, arkailin kuunnella uutta kappalemaistiaista pettymisen pelosta. Välilehti pysyi auki selaimessani jopa muutaman päivän, ennen kuin viimein kuuntelin sen.
Show Me The Place by leonardcohen
Toivon, että koko levy ei ole näin vähäeleinen, mutta en voi valittaa tästä yksittäisenä kappaleena. Selväähän se, että objektiivisuus on kaukana siitä, kun kuuntelen uuden Leonard Cohen-kappaleen ensimmäistä kertaa, mutta minkäs teet. Kappaleen kuultuani jouduin pyyhkimään silmäkulmani kuiviksi.
Ei sen kummempaa tällä erää.
Show Me The Place by leonardcohen
Toivon, että koko levy ei ole näin vähäeleinen, mutta en voi valittaa tästä yksittäisenä kappaleena. Selväähän se, että objektiivisuus on kaukana siitä, kun kuuntelen uuden Leonard Cohen-kappaleen ensimmäistä kertaa, mutta minkäs teet. Kappaleen kuultuani jouduin pyyhkimään silmäkulmani kuiviksi.
Ei sen kummempaa tällä erää.
torstai 17. marraskuuta 2011
This time it's personal
Videotape
Radioheadin vuonna 2007 julkaisema In Rainbows -albumi päättyy tuohon kappaleeseen. OK Computer (1997) ja Kid A (2000) muistetaan monesti nostaa vuosikymmeniensä parhaiksi levyiksi, mutta minun mielestäni In Rainbows ei ole pelkästään noita molempia parempi, vaan myös yksi parhaista levyistä rock-musiikin historiassa. Muistan, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyn läpi. Päällimmäinen ajatus oli "Häh, eihän tämä mitään Radioheadia ole, eihän tämä edes masenna minua?!" Sen jälkeen levy jäikin minulta unohduksiin pitkäksi ajaksi, kunnes noin vuosi sitten palasin siihen uudestaan. Ja ensimmäisiä ajatuksia oli tietysti, että mitä hittoa minä aikaisemmin olin ajatellut.
In Rainbows oli ilmestyessään lämpimin Radiohead-levy kymmeneen vuoteen. Niin sen orgaaniselta äänimaailmaltaan kuin Thom Yorken tavallista henkilökohtaisemmilta sanoituksiltaan. En tiedä, johtuiko sitten siitä, että vuonna 2007 oma elämäntilanne oli niin erilainen verrattuna viime vuoteen, mutta toisella yrittämällä ei ainakaan levyn tunnepitoisuus jäänyt huomaamatta. Tässä on kaipausta, on toivoa, on kiihkoa, päättäväisyyttä, lujaa tahtoa jne. Kappaleet saattavat alkaa sanoilla "I don't wanna be your friend, I just wanna be your lover". Tämä Yorke on kaukana siitä vuosituhannen vaihteen itseään ympäröivästä maailmasta vieraantuneesta humanoidista, joka lauloi prosessoidun äänen läpi sardiinipurkeista ja pyöröovista.
Mutta tämä levyn päätöskappale. Tunnustan, että minä en kestä tätä kappaletta. Viimeisen vuoden sisällä olen kuunnellut tämän suunnilleen 330 kertaa (kiitos tästä last.fm:n tilastot) eikä se ole menettänyt juuri yhtään voimastaan. Itken melko harvoin, mutta herkistyn kyllä helposti. Vähintään puolet noista Videotape-kuunteluista on ollut sitä, että olen ollut itkun partaalla, mutta olen juuri ja juuri hillinnyt itseni. Ja viime talvena kyynel tirahtikin useampaan otteeseen, kun kuuntelin sitä melko hillittömiä määriä oman ahdistuksen kourissa. Kahden ja puolen kuukauden ajan keskimäärin neljä kertaa päivässä, jos tilastoista lasketaan. Se on jopa minun mittapuullani aika hiton paljon. Ja vielä tänäänkin sitä kuunnellessa on ollut vaikeuksia pysyä viileänä. Ei ole oikeastaan olemassa toista kappaletta, joka kolahtaisi minuun näin henkilökohtaisesti.
Viheliäistä, että ne tiukimmin kolahtavat kappaleet ovat niin usein niitä henkilökohtaisesti kouraisivimpia. Miksen voisi vain tiedostaa kappaleen olevan hyvin rakennettu kokonaisuus ja arvostaa sitä akateemisen etäisesti. Mutta ei, sitä pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikka tietääkin sen kuuntelemisen masentavan itseään. No, ehkä se on kumminkin sieltä turvallisemmasta päästä, mitä tulee oman ahdistuksen käsittelykanaviin. Radioheadia kuunnellessa juolahtaa usein mieleen sitaatti High Fidelity-romaanista ja sen elokuvaversiosta.
"Did i listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?"
Mutta toisaalta. Sitä muistaa myös, mitä Rancid-yhtyeen Tim Armstrong laulaa Radio-kappaleessaan.
"Radio radio radio, when I've got the music, I've got a place to go."
Radioheadin vuonna 2007 julkaisema In Rainbows -albumi päättyy tuohon kappaleeseen. OK Computer (1997) ja Kid A (2000) muistetaan monesti nostaa vuosikymmeniensä parhaiksi levyiksi, mutta minun mielestäni In Rainbows ei ole pelkästään noita molempia parempi, vaan myös yksi parhaista levyistä rock-musiikin historiassa. Muistan, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyn läpi. Päällimmäinen ajatus oli "Häh, eihän tämä mitään Radioheadia ole, eihän tämä edes masenna minua?!" Sen jälkeen levy jäikin minulta unohduksiin pitkäksi ajaksi, kunnes noin vuosi sitten palasin siihen uudestaan. Ja ensimmäisiä ajatuksia oli tietysti, että mitä hittoa minä aikaisemmin olin ajatellut.
In Rainbows oli ilmestyessään lämpimin Radiohead-levy kymmeneen vuoteen. Niin sen orgaaniselta äänimaailmaltaan kuin Thom Yorken tavallista henkilökohtaisemmilta sanoituksiltaan. En tiedä, johtuiko sitten siitä, että vuonna 2007 oma elämäntilanne oli niin erilainen verrattuna viime vuoteen, mutta toisella yrittämällä ei ainakaan levyn tunnepitoisuus jäänyt huomaamatta. Tässä on kaipausta, on toivoa, on kiihkoa, päättäväisyyttä, lujaa tahtoa jne. Kappaleet saattavat alkaa sanoilla "I don't wanna be your friend, I just wanna be your lover". Tämä Yorke on kaukana siitä vuosituhannen vaihteen itseään ympäröivästä maailmasta vieraantuneesta humanoidista, joka lauloi prosessoidun äänen läpi sardiinipurkeista ja pyöröovista.
Mutta tämä levyn päätöskappale. Tunnustan, että minä en kestä tätä kappaletta. Viimeisen vuoden sisällä olen kuunnellut tämän suunnilleen 330 kertaa (kiitos tästä last.fm:n tilastot) eikä se ole menettänyt juuri yhtään voimastaan. Itken melko harvoin, mutta herkistyn kyllä helposti. Vähintään puolet noista Videotape-kuunteluista on ollut sitä, että olen ollut itkun partaalla, mutta olen juuri ja juuri hillinnyt itseni. Ja viime talvena kyynel tirahtikin useampaan otteeseen, kun kuuntelin sitä melko hillittömiä määriä oman ahdistuksen kourissa. Kahden ja puolen kuukauden ajan keskimäärin neljä kertaa päivässä, jos tilastoista lasketaan. Se on jopa minun mittapuullani aika hiton paljon. Ja vielä tänäänkin sitä kuunnellessa on ollut vaikeuksia pysyä viileänä. Ei ole oikeastaan olemassa toista kappaletta, joka kolahtaisi minuun näin henkilökohtaisesti.
Viheliäistä, että ne tiukimmin kolahtavat kappaleet ovat niin usein niitä henkilökohtaisesti kouraisivimpia. Miksen voisi vain tiedostaa kappaleen olevan hyvin rakennettu kokonaisuus ja arvostaa sitä akateemisen etäisesti. Mutta ei, sitä pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikka tietääkin sen kuuntelemisen masentavan itseään. No, ehkä se on kumminkin sieltä turvallisemmasta päästä, mitä tulee oman ahdistuksen käsittelykanaviin. Radioheadia kuunnellessa juolahtaa usein mieleen sitaatti High Fidelity-romaanista ja sen elokuvaversiosta.
"Did i listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?"
Mutta toisaalta. Sitä muistaa myös, mitä Rancid-yhtyeen Tim Armstrong laulaa Radio-kappaleessaan.
"Radio radio radio, when I've got the music, I've got a place to go."
torstai 10. marraskuuta 2011
Huoneessa olevan elefantin ujo hipaisu, eli kuinka yritin vältellä kliseitä ja kirjoitin blogimerkinnän Lulu-albumista
MUST... FIGHT... THE... URGE... TO:
1. Seurata keskustelua Lou Reedin ja Metallican Lulusta, vaikka tarkoitus oli jättää koko albumi omalta osaltani mahdollisimman vähälle huomiolle.
2. Antaa periksi houkutukselle ja kuunnella albumia ekaa maistiaista, The View-kappaletta, enempää.
3. Kuunnella koko levy alusta loppuun.
4. Pitää albumista ironisesti, koska se on hip.
5. Pitää albumista oikeasti.
6. Pahastua siitä, kuinka Metallica-fanit syytävät kaiken syyn levystä Lou Reedin niskaan.
7. Kirjoittaa miljoonan muun artikkelin, levyarvostelun ja muun kirjoituksen kaiulta kuulostava blogimerkintä siitä, kuinka kauheaa paskaa se on.
Ok, katsotaas:
1. Keskustelua olen seurannut jonkin verran.
2. Kuuntelin kaksi kappaletta, Pumping Blood ja Mistress Dread. Niiden valossa The View kuulostaa jopa aika kaupalliselta sinkkuvalinnalta.
3. Tähän en ole langennut vielä. Kuulemma siellä seassa on jotain valon hetkiäkin, joten ehkä joskus mielenkiinnosta niihin sorrun.
4. Vähän tekisi kyllä mieli.
5. En usko pystyväni. Albumi on konseptiltaan, muodoltaan ja mitaltaan sellainen kokonaisuus, jonka laisia kehtaavat yleensä yrittää vain taiteilijat, jotka ovat sekä hulluja että neroja. Jos vaikkapa Kanye West tai Werner Herzog pohjaisi seuraavan työnsä 1900-luvun alun saksalaisiin Lulu-näytelmiin, tulokset voisivat olla huikeita. (Itse asiassa, nyt kun nappasin nuo ensimmäisenä mieleen tulleet hullut nerot ja yhdistin ne tähän kontekstiin, en malta olla unelmoimatta, mitä Herzog ja West voisivatkaan saada aikaan yhdistäessään voimansa yhteisen musiikielokuvan tiimoilta...)
Näiden kyseisten herrojen kohdalla ongelma on siinä, että heitä ei uskalla oikein neroiksi tituleerata. Tai kyllähän Lou Reed on tehnyt, etenkin The Velvet Undergroundin kanssa, kappaleita ja jopa albumeita, joita voi nerokkaiksikin sanoa. Ja hullukin Reed on, se on varmaa. Mutta miehen sooloura on ollut jopa kultakausinaan todella epätasaista ja viimeisistä merkittävistä saavutuksista on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Ja Metallica on toki myös tehnyt hyvää musiikkia, mutta neroja? Enpä usko. Joten tilanne on samankaltainen kuin jos Francis Ford Coppola tekisi ensi vuonna Kummisetä 4:n, pääosassa Eddie Murphy. Arvaatteko, kumpi on Lou ja kumpi Metallica?
6. Olen yrittänyt seurata keskustelua aiheesta pääasiallisesti sellaisilla sivustoilla ja foorumeilla, jossa Metallican suosimisesta Reedin yli on ollut keskimääräisesti pienempi vaara. Joten en ole juuri pahastunut. Eikä Reed itse ole varmasti vuosikymmeniin pahastunut siitä, että ihmiset häntä vihaavat.
7. Vuoden levytapaus, josta on jo melkein kaikki sanottu. Kinkkistä. Päädyin sitten tällaiseen kirjoitukseen, ettei bloggauskredibiliteetti katoa täysin suositun aiheen koskemisen pelosta. Tämän kummempaan en tällä erää rupea. Tässä toistaiseksi paras lukemani artikkeli Lulusta: http://www.grantland.com/story/_/id/7146312/lou-reed-metallica-album
PS. Näiden todisteiden valossa, epävireisesti laulaminen lienee nyt sitä kuuminta hottia avant-garden maailmassa? Metallica siis oli kuin olikin edelläkävijä St. Anger-levyllään. Perhana.
1. Seurata keskustelua Lou Reedin ja Metallican Lulusta, vaikka tarkoitus oli jättää koko albumi omalta osaltani mahdollisimman vähälle huomiolle.
2. Antaa periksi houkutukselle ja kuunnella albumia ekaa maistiaista, The View-kappaletta, enempää.
3. Kuunnella koko levy alusta loppuun.
4. Pitää albumista ironisesti, koska se on hip.
5. Pitää albumista oikeasti.
6. Pahastua siitä, kuinka Metallica-fanit syytävät kaiken syyn levystä Lou Reedin niskaan.
7. Kirjoittaa miljoonan muun artikkelin, levyarvostelun ja muun kirjoituksen kaiulta kuulostava blogimerkintä siitä, kuinka kauheaa paskaa se on.
Ok, katsotaas:
1. Keskustelua olen seurannut jonkin verran.
2. Kuuntelin kaksi kappaletta, Pumping Blood ja Mistress Dread. Niiden valossa The View kuulostaa jopa aika kaupalliselta sinkkuvalinnalta.
3. Tähän en ole langennut vielä. Kuulemma siellä seassa on jotain valon hetkiäkin, joten ehkä joskus mielenkiinnosta niihin sorrun.
4. Vähän tekisi kyllä mieli.
5. En usko pystyväni. Albumi on konseptiltaan, muodoltaan ja mitaltaan sellainen kokonaisuus, jonka laisia kehtaavat yleensä yrittää vain taiteilijat, jotka ovat sekä hulluja että neroja. Jos vaikkapa Kanye West tai Werner Herzog pohjaisi seuraavan työnsä 1900-luvun alun saksalaisiin Lulu-näytelmiin, tulokset voisivat olla huikeita. (Itse asiassa, nyt kun nappasin nuo ensimmäisenä mieleen tulleet hullut nerot ja yhdistin ne tähän kontekstiin, en malta olla unelmoimatta, mitä Herzog ja West voisivatkaan saada aikaan yhdistäessään voimansa yhteisen musiikielokuvan tiimoilta...)
Näiden kyseisten herrojen kohdalla ongelma on siinä, että heitä ei uskalla oikein neroiksi tituleerata. Tai kyllähän Lou Reed on tehnyt, etenkin The Velvet Undergroundin kanssa, kappaleita ja jopa albumeita, joita voi nerokkaiksikin sanoa. Ja hullukin Reed on, se on varmaa. Mutta miehen sooloura on ollut jopa kultakausinaan todella epätasaista ja viimeisistä merkittävistä saavutuksista on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Ja Metallica on toki myös tehnyt hyvää musiikkia, mutta neroja? Enpä usko. Joten tilanne on samankaltainen kuin jos Francis Ford Coppola tekisi ensi vuonna Kummisetä 4:n, pääosassa Eddie Murphy. Arvaatteko, kumpi on Lou ja kumpi Metallica?
6. Olen yrittänyt seurata keskustelua aiheesta pääasiallisesti sellaisilla sivustoilla ja foorumeilla, jossa Metallican suosimisesta Reedin yli on ollut keskimääräisesti pienempi vaara. Joten en ole juuri pahastunut. Eikä Reed itse ole varmasti vuosikymmeniin pahastunut siitä, että ihmiset häntä vihaavat.
7. Vuoden levytapaus, josta on jo melkein kaikki sanottu. Kinkkistä. Päädyin sitten tällaiseen kirjoitukseen, ettei bloggauskredibiliteetti katoa täysin suositun aiheen koskemisen pelosta. Tämän kummempaan en tällä erää rupea. Tässä toistaiseksi paras lukemani artikkeli Lulusta: http://www.grantland.com/story/_/id/7146312/lou-reed-metallica-album
PS. Näiden todisteiden valossa, epävireisesti laulaminen lienee nyt sitä kuuminta hottia avant-garden maailmassa? Metallica siis oli kuin olikin edelläkävijä St. Anger-levyllään. Perhana.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Paha kuin minä vs. Huono kuin minä?
Sitä kirjoittaa musiikkiaiheista blogia, että saaisi kirjattua ylös omia ajatuksiaan musiikista, etteivät ne jäisi vellomaan päähän sellaiseksi abstraktiksi mössöksi, jota ei osaa pukea elegantisti sanoiksi tarpeen vaatiessa. Jos esimerkiksi huomaa vaivaantuneen small-talkin lomassa tilaisuuden kertoa keskustelukumppanilleen, mitä mieltä on siitä huvittavasta seikasta, että Television-yhtyettä tituleerataan samaan hengenvetoon sekä proto-punkiksi että post-punkiksi. Ja sitä kirjoittaa blogia, jotta saisi myös kanavan omalle pätemisen tarpeelleen. Ja musiikki on luonnollinen valinta sen ollessa niitä harvoja asioita, joista jopa kuvittelee tietävänsä jotain. Surullista olisikin, jos ei tietäisi. Musiikkia kumminkin kuluttaa mittakaavassa, joka jo melkein flirttailee addiktion kanssa.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Perkele. Sitä luulee tietävänsä jotain.
tiistai 25. lokakuuta 2011
So long and thanks for all the thrash
No nyt rupeaa jo pikkuhiljaa riittää.
Mokoma julkaisee akustisen levyn, nimeltään Varjopuoli. Huomasin julkaisun jo jonkin aikaa sitten Levykauppa Äxän sivuja selatessa, mutta biisilistaa tutkailemalla luulin sen olevan vain kokoelma, johon on laitettu perinteisesti yksi tai useampi uusi täkybiisi tosifanien houkutukseksi. Mutta ei, ne ovatkin Mokoman vanhoja biisejä vedettynä uuteen akustiseen muottiin. Tuo ylläoleva Sydän paikallaan on tosiaan se levyn ainoa täysin uusi kappale.
Sinänsähän tämä on yhtyeen kehityskaaren huomioiden suhteellisen luonnollinen veto. Mokoma on metalliyhtyeeksi sen verran maanläheinen poppoo, ettei tällaista albumia voi miksikään kuriositeettihassutteluksi haukkua. Akustisia keikkojakin on yhtyeen uralle mahtunut useampikin kappale ja niilläkin yhtyeen biisit on sovitettu sen verran uuteen kuosiin, että niiden julkaiseminen omana levynään on perusteltua. Ja edelsihän näitä thrash-painotteisempia vuosiakin parin hiukan iisimmän levyn rupeama.
Se, mikä tässä ei ole perusteltua, on näiden versioiden taso verraten alkuperäisiin. Yhden akustisen Mokoma-keikan olen nähnyt Ylen Areenasta tai joltain muulta videosivustolta, en enää muista tarkoin. Mutta sen muistan, että se ei silloinkaan kutitellut yhtään mitään höpöviisareita minussa. Kappaleet eivät yksinkertaisesti toimineet akustisessa muodossaan. Eivät muistaakseni edes ne balladit, joista osa kumminkin sijoittuu yhtyeen omassa tuotannossa jopa kärkipäähän. Jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan, kun säröt heivattiin pois. Marko Annalan lauluäänestä pidän hyvinkin paljon, mutta sekään ei tuntunut istuvan näin riisuttuun musiikkiin.
Youtubessa löytyy useammastakin albumin kappaleesta lyhyt esittelypätkä. Yksikään niistä ei herättänyt mielenkiintoa kuulemaan biisiä kokonaisuudessaan. Ne olivat yhtä kiltiltä kuulostavia kuin tuo sinkkulohkaisukin. Se on sentään varta vasten tehty tätä albumia varten, luulisi edes sen olevan jostain kotoisin, mutta ei. Anteeksi nyt vaan, mutta se tuo minulle pelkästään mielikuvan kesäisestä rippileirinuotiosta. Siellä se soljuisi yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos illanvieton yhteydessä ja unohtuisi aamuun mennessä. Kappale ei loukkaisi siellä ketään ja leiripastorikin voisi nukahtaa hymyillen, kun kuulisi sen joenrannalta päin vaimeana äänenä avonaiseen ikkunaansa.
Ei akustisen musiikin tarvitse tyystin särmätöntä olla, vaikka se jäisikin desibeleissä auttamatta metallin jalkoihin. Mutta tästä ei nyt oikein löydä särmää etsimälläkään. No, ilmeisesti tästä jotkut pitävät. Itse olisin odottanut ehkä laajamittaisempaa tyrmäystä fanien osalta, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun menen väärää puuta haukkumaan. Mielipiteet tämä kyllä jakaa, se on selvää. Youtuben kommentit Sydän paikallaan -kappaleesen ovat täynnä väittelyä puolesta ja vastaan. Ja totta kai olet 14-vuotias hevarijuntti, jos et ymmärrä tämän suurta kauneutta. No en vittu ole. Minulle tuottaa kyllä ihan yhtä paljon nautintoa Joni Mitchellin kiusallisen alastoman levyn tahtiin itkeminen siinä missä mosh pitissä itsekontrollin menettäminen ja seuraavana aamuna mustelmien kehosta laskeminen. Kuuntelen mieluummin hyvää musiikkia kuin huonoa. That's it.
Aikaisemmassa kirjoituksessani mollasin Mokomaa omalla imagollaan pelleilystä. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Mokoma ottaa kyllä tämän urakehityksen täysin vakavissaan, mikä on tietenkin positiivinen asia. Mutta itse alan olla pikkuhiljaa menetetty tapaus tätä yhtyettä fanittamaan. Tämä on jo kolmas julkaisu putkeen, joka on musiikillisesti minulle luvattoman suuri pettymys. Saatte pojat melko kovaan yrittää, että saatte minut seuraavasta levystänne kiinnostumaan.
Mokoma julkaisee akustisen levyn, nimeltään Varjopuoli. Huomasin julkaisun jo jonkin aikaa sitten Levykauppa Äxän sivuja selatessa, mutta biisilistaa tutkailemalla luulin sen olevan vain kokoelma, johon on laitettu perinteisesti yksi tai useampi uusi täkybiisi tosifanien houkutukseksi. Mutta ei, ne ovatkin Mokoman vanhoja biisejä vedettynä uuteen akustiseen muottiin. Tuo ylläoleva Sydän paikallaan on tosiaan se levyn ainoa täysin uusi kappale.
Sinänsähän tämä on yhtyeen kehityskaaren huomioiden suhteellisen luonnollinen veto. Mokoma on metalliyhtyeeksi sen verran maanläheinen poppoo, ettei tällaista albumia voi miksikään kuriositeettihassutteluksi haukkua. Akustisia keikkojakin on yhtyeen uralle mahtunut useampikin kappale ja niilläkin yhtyeen biisit on sovitettu sen verran uuteen kuosiin, että niiden julkaiseminen omana levynään on perusteltua. Ja edelsihän näitä thrash-painotteisempia vuosiakin parin hiukan iisimmän levyn rupeama.
Se, mikä tässä ei ole perusteltua, on näiden versioiden taso verraten alkuperäisiin. Yhden akustisen Mokoma-keikan olen nähnyt Ylen Areenasta tai joltain muulta videosivustolta, en enää muista tarkoin. Mutta sen muistan, että se ei silloinkaan kutitellut yhtään mitään höpöviisareita minussa. Kappaleet eivät yksinkertaisesti toimineet akustisessa muodossaan. Eivät muistaakseni edes ne balladit, joista osa kumminkin sijoittuu yhtyeen omassa tuotannossa jopa kärkipäähän. Jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan, kun säröt heivattiin pois. Marko Annalan lauluäänestä pidän hyvinkin paljon, mutta sekään ei tuntunut istuvan näin riisuttuun musiikkiin.
Youtubessa löytyy useammastakin albumin kappaleesta lyhyt esittelypätkä. Yksikään niistä ei herättänyt mielenkiintoa kuulemaan biisiä kokonaisuudessaan. Ne olivat yhtä kiltiltä kuulostavia kuin tuo sinkkulohkaisukin. Se on sentään varta vasten tehty tätä albumia varten, luulisi edes sen olevan jostain kotoisin, mutta ei. Anteeksi nyt vaan, mutta se tuo minulle pelkästään mielikuvan kesäisestä rippileirinuotiosta. Siellä se soljuisi yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos illanvieton yhteydessä ja unohtuisi aamuun mennessä. Kappale ei loukkaisi siellä ketään ja leiripastorikin voisi nukahtaa hymyillen, kun kuulisi sen joenrannalta päin vaimeana äänenä avonaiseen ikkunaansa.
Ei akustisen musiikin tarvitse tyystin särmätöntä olla, vaikka se jäisikin desibeleissä auttamatta metallin jalkoihin. Mutta tästä ei nyt oikein löydä särmää etsimälläkään. No, ilmeisesti tästä jotkut pitävät. Itse olisin odottanut ehkä laajamittaisempaa tyrmäystä fanien osalta, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun menen väärää puuta haukkumaan. Mielipiteet tämä kyllä jakaa, se on selvää. Youtuben kommentit Sydän paikallaan -kappaleesen ovat täynnä väittelyä puolesta ja vastaan. Ja totta kai olet 14-vuotias hevarijuntti, jos et ymmärrä tämän suurta kauneutta. No en vittu ole. Minulle tuottaa kyllä ihan yhtä paljon nautintoa Joni Mitchellin kiusallisen alastoman levyn tahtiin itkeminen siinä missä mosh pitissä itsekontrollin menettäminen ja seuraavana aamuna mustelmien kehosta laskeminen. Kuuntelen mieluummin hyvää musiikkia kuin huonoa. That's it.
Aikaisemmassa kirjoituksessani mollasin Mokomaa omalla imagollaan pelleilystä. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Mokoma ottaa kyllä tämän urakehityksen täysin vakavissaan, mikä on tietenkin positiivinen asia. Mutta itse alan olla pikkuhiljaa menetetty tapaus tätä yhtyettä fanittamaan. Tämä on jo kolmas julkaisu putkeen, joka on musiikillisesti minulle luvattoman suuri pettymys. Saatte pojat melko kovaan yrittää, että saatte minut seuraavasta levystänne kiinnostumaan.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Mikä tuo haju on?
Misfits.
1977-1983 pystyssä ollut Glenn Danzigin luotsaama horror punk-bändi. 1995 basisti Jerry Onlyn uudelleenlämmittelemä bändi, josta Danzig pesee tyystin kätensä. 2011 useita miehistönvaihdoksia kokenut bändi, joka porskuttaa eteenpäin Only ainoana (ainakin melkein) alkuperäisjäsenenään.
Ok. Siinä mahdollisimman harvalla sanalla kuvailtuna asiat, joista on väitelty tuhansin palstametrein bändin ystävien keskuudessa. Monet fanit tunnustautuvat nimenomaan Misfits (1977-1983)-faneiksi ja sanoutuvat irti sen jälkeisistä kokoonpanoista, jotka saavat tämän kyseisen kansanosan suussa monia leikkisiä kutsumanimiä kuten vaikka Newfits tai Shitfits.
Itse tunnustaudun uudemmankin Misfits-tuotannon ystäväksi. Toki Danzigin aikaisissa levytyksissä on se ihan oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka koostuu Glennin vertaansa vailla olevista Evil Elvis -vokaalityylittelyistä, mainioista singalong-kertosäkeistä, tylyistä lyriikoista ja suttuisesta tuotannosta. Mutta mielestäni Uusfitsin American Psycho- ja Famous Monsters -pitkäsoitot jatkoivat vielä suhteellisen tyylikkäästi tätä perinnettä. Vaarallisuuden tuntu oli vähän karissut, kun levyt olivat paremmin tuotettuja ja Onlyn aikaista kristillisemmän asenteen myötä lyriikat olivat hitusen aiempaa kiltimpiä. Mutta Michale Graves oli hyvällä tavalla erilainen laulaja kuin Danzig ja levyillä on monia loistavia takavuosien hittien veroista täsmäasetta. Ja eivät ne lyriikat ihan puhtoisia tuolloinkaan olleet, kun horror punk-genressä kumminkin edelleen soittivat. "If I cut off your arms and I cut off your legs, would you still love me anyway?"-lauseella alkavaa kappaletta on ainakin minun vaikea vihata. Ja onhan se mainio biisikin.
No niin. Tämän jälkeen sitten Graves ja myös bändin legendaarisessa kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Doyle lähtivät kävelemään. Sen jälkeen bändi onkin haiskahtanut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän rahastukselta, kun sitä uutta materiaalia on saatu odotella ja odotella. Vuonna 2003 tuli toki Project 1950-albumi, jolla Only teki debyyttinsä yhtyeen päälaulajana, mutta levy koostui pelkistä Misfits-muottiin väännetyistä toisten säveltämistä popklassikoista. Osa versioinneista toimi paremmin, osa vähän vähemmän paremmin. Keikkaa on silti väännetty vanhojen hittien imussa vuosikaudet ja Misfits-tuotteistaminen on mennyt naurettaviin mittasuhteisiin jo kauan sitten. Itsekin näin tämän Onlyn vetämän poppoon elävänä vuonna 2008 Oulun Teatrialla. Nostalgiahuuruissa vastaanotettu hittiparaati, nousuhumala ja vimmainen mosh pitti jättivät hyvät fiilikset keikasta, vaikka objektiivisesti ajatellenhan se ei mikään kovin hyvä keikka ollut. Soundit olivat todella puuroiset, osa biiseistä vedettiin lähes tunnistamattoman nopeasti ja eihän se Only mikään erikoinen laulaja ole.
No, nyt on viimein tullut levyllinen uutta materiaalia Misfitsiltä, The Devil's Rain -nimen alla. Kuuntelin sen kerran läpi. Ja sen jälkeen vielä pari kappaletta uudestaan varmistuakseni mielipiteestäni niidenkin kohdalla. Levyllä ei ollut sitä yhden yhtäkään hyvää kappaletta ja yleismaku oli raivostuttavan sisäsiisti. Miten näin kilttiä levyä voi edes sanoa horror punkiksi? Hevisauruksessa on enemmän vaaran tuntua kuin tässä. Vanhoilla levyillä haisi veri, hiki, Kennedyn aivoroiskeet, Marilyn Monroen raadon kuivunut vagina, Saatanan porttolan huorat ja niin edelleen. En halua edes linkittää teille yhtään kappaletta todisteeksi, mutta uskokaa pois, uudella levyllä haisee vain ja ainoastaan muovi. Jumalauta, Hevisauruksen levyilläkin haisee sentään dinosaurukset!
Tässä sitä vanhaa kunnon meininkiä mieluummin, nauttikaa.
1977-1983 pystyssä ollut Glenn Danzigin luotsaama horror punk-bändi. 1995 basisti Jerry Onlyn uudelleenlämmittelemä bändi, josta Danzig pesee tyystin kätensä. 2011 useita miehistönvaihdoksia kokenut bändi, joka porskuttaa eteenpäin Only ainoana (ainakin melkein) alkuperäisjäsenenään.
Ok. Siinä mahdollisimman harvalla sanalla kuvailtuna asiat, joista on väitelty tuhansin palstametrein bändin ystävien keskuudessa. Monet fanit tunnustautuvat nimenomaan Misfits (1977-1983)-faneiksi ja sanoutuvat irti sen jälkeisistä kokoonpanoista, jotka saavat tämän kyseisen kansanosan suussa monia leikkisiä kutsumanimiä kuten vaikka Newfits tai Shitfits.
Itse tunnustaudun uudemmankin Misfits-tuotannon ystäväksi. Toki Danzigin aikaisissa levytyksissä on se ihan oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka koostuu Glennin vertaansa vailla olevista Evil Elvis -vokaalityylittelyistä, mainioista singalong-kertosäkeistä, tylyistä lyriikoista ja suttuisesta tuotannosta. Mutta mielestäni Uusfitsin American Psycho- ja Famous Monsters -pitkäsoitot jatkoivat vielä suhteellisen tyylikkäästi tätä perinnettä. Vaarallisuuden tuntu oli vähän karissut, kun levyt olivat paremmin tuotettuja ja Onlyn aikaista kristillisemmän asenteen myötä lyriikat olivat hitusen aiempaa kiltimpiä. Mutta Michale Graves oli hyvällä tavalla erilainen laulaja kuin Danzig ja levyillä on monia loistavia takavuosien hittien veroista täsmäasetta. Ja eivät ne lyriikat ihan puhtoisia tuolloinkaan olleet, kun horror punk-genressä kumminkin edelleen soittivat. "If I cut off your arms and I cut off your legs, would you still love me anyway?"-lauseella alkavaa kappaletta on ainakin minun vaikea vihata. Ja onhan se mainio biisikin.
No niin. Tämän jälkeen sitten Graves ja myös bändin legendaarisessa kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Doyle lähtivät kävelemään. Sen jälkeen bändi onkin haiskahtanut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän rahastukselta, kun sitä uutta materiaalia on saatu odotella ja odotella. Vuonna 2003 tuli toki Project 1950-albumi, jolla Only teki debyyttinsä yhtyeen päälaulajana, mutta levy koostui pelkistä Misfits-muottiin väännetyistä toisten säveltämistä popklassikoista. Osa versioinneista toimi paremmin, osa vähän vähemmän paremmin. Keikkaa on silti väännetty vanhojen hittien imussa vuosikaudet ja Misfits-tuotteistaminen on mennyt naurettaviin mittasuhteisiin jo kauan sitten. Itsekin näin tämän Onlyn vetämän poppoon elävänä vuonna 2008 Oulun Teatrialla. Nostalgiahuuruissa vastaanotettu hittiparaati, nousuhumala ja vimmainen mosh pitti jättivät hyvät fiilikset keikasta, vaikka objektiivisesti ajatellenhan se ei mikään kovin hyvä keikka ollut. Soundit olivat todella puuroiset, osa biiseistä vedettiin lähes tunnistamattoman nopeasti ja eihän se Only mikään erikoinen laulaja ole.
No, nyt on viimein tullut levyllinen uutta materiaalia Misfitsiltä, The Devil's Rain -nimen alla. Kuuntelin sen kerran läpi. Ja sen jälkeen vielä pari kappaletta uudestaan varmistuakseni mielipiteestäni niidenkin kohdalla. Levyllä ei ollut sitä yhden yhtäkään hyvää kappaletta ja yleismaku oli raivostuttavan sisäsiisti. Miten näin kilttiä levyä voi edes sanoa horror punkiksi? Hevisauruksessa on enemmän vaaran tuntua kuin tässä. Vanhoilla levyillä haisi veri, hiki, Kennedyn aivoroiskeet, Marilyn Monroen raadon kuivunut vagina, Saatanan porttolan huorat ja niin edelleen. En halua edes linkittää teille yhtään kappaletta todisteeksi, mutta uskokaa pois, uudella levyllä haisee vain ja ainoastaan muovi. Jumalauta, Hevisauruksen levyilläkin haisee sentään dinosaurukset!
Tässä sitä vanhaa kunnon meininkiä mieluummin, nauttikaa.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Ok, soitetaan vaan Paranoid
Pitkän tauon jälkeen Black Sabbathin toista täyspitkää kuunnellessa juolahtaa mieleen parikin asiaa.
Ensinnäkin, tämähän on hiton hyvä levy. Ei tämä pelkän Paranoidin ja Iron Manin voimalla taidakaan olla se bändin tunnetuin ja myydyin levy. Näiden kahden kiistatta kuluneen klassikon lisäksi levyltä ei löydy sitä yhden yhtäkään huonoa kappaletta. Jokaista Black Sabbathilta kuulemaani albumia olen pitänyt ainakin hiukan epätasaisena, mutta tämä taisi kiilata juuri suosikikseni yhtyeeltä.
Toiseksi, kappale Paranoid kuulostaa muuten edelleenkin hyvältä. Se on sopivan raikas ja iskevä tuulahdus War Pigsin möyryämisen ja Planet Caravanin leijailun välissä. Kontekstistaan irrallaankin se kuulostaa huomattavasti vähemmän kuluneelta, kuin etukäteen olisi odottanut. (Itse asiassa Iron Man tuntuu henkilökohtaisesti huonommin aikaa kestäneeltä kappaleelta.) Odotuksia tietysti kallisti tiettyyn suuntaan ajattelutapa, jossa tuohon kappaleeseen yhdistää automaattisesti sen kaikkien tunteman iänikuisen vitsin. En varmasti valehtele ainakaan kovin paljoa, jos sanon kuulleeni "Soita/soittakaa Paranoid!"-huudon useammin kuin itse Paranoid-kappaleen. Luulisi ihmisten kyllästyneen tuohon vitsiin jo aikoja sitten, mutta itsekin sain tuon huudon osakseni vielä vajaa vuosi sitten keikkaa soittaessa.
Tapa, millä tuohon yhden lauseen vitsiin saisi puhallettua uutta elämää, olisi keksiä sille tuore punch line. Moni yhtyehän tuohon on jo nokkelina heppuina vastannut soittamalla juuri sen Paranoid-kappaleen yleisön toivomuksesta. Eli se on jo nähty. Haluankin seuraavaksi nähdä, kuinka katsoja huutaa "Soittakaa Paranoid!", johon bändi vastaa siirtämällä oman settilistansa hetkeksi syrjään ja soittamalla koko Paranoid-ALBUMIN. Alkaen War Pigsistä ja päättyen kolmen vartin päästä Fairies Wear Bootsiin. Tämän jälkeen totta kai bändin oma setti jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se olisi hillitöntä samalla tavalla kuin Andy Kaufmanin komiikka on: viedään pahaa aavistamattoman yleisön odotusten pettäminen niin pitkälle, että se muuttuu hauskaksi. By the way, onnea sille, joka joutuisi tätä läppää varten opettelemaan Rat Saladin rumpusoolot.
Mutta sitä odotellessa siis. Jos jotku hullut ovat tämän jo ehtineet tehdäkin, osoittakaa ihmeessä sen yhtyeen suuntaan. Haluan nostaa heille hattuani.
Ensinnäkin, tämähän on hiton hyvä levy. Ei tämä pelkän Paranoidin ja Iron Manin voimalla taidakaan olla se bändin tunnetuin ja myydyin levy. Näiden kahden kiistatta kuluneen klassikon lisäksi levyltä ei löydy sitä yhden yhtäkään huonoa kappaletta. Jokaista Black Sabbathilta kuulemaani albumia olen pitänyt ainakin hiukan epätasaisena, mutta tämä taisi kiilata juuri suosikikseni yhtyeeltä.
Toiseksi, kappale Paranoid kuulostaa muuten edelleenkin hyvältä. Se on sopivan raikas ja iskevä tuulahdus War Pigsin möyryämisen ja Planet Caravanin leijailun välissä. Kontekstistaan irrallaankin se kuulostaa huomattavasti vähemmän kuluneelta, kuin etukäteen olisi odottanut. (Itse asiassa Iron Man tuntuu henkilökohtaisesti huonommin aikaa kestäneeltä kappaleelta.) Odotuksia tietysti kallisti tiettyyn suuntaan ajattelutapa, jossa tuohon kappaleeseen yhdistää automaattisesti sen kaikkien tunteman iänikuisen vitsin. En varmasti valehtele ainakaan kovin paljoa, jos sanon kuulleeni "Soita/soittakaa Paranoid!"-huudon useammin kuin itse Paranoid-kappaleen. Luulisi ihmisten kyllästyneen tuohon vitsiin jo aikoja sitten, mutta itsekin sain tuon huudon osakseni vielä vajaa vuosi sitten keikkaa soittaessa.
Tapa, millä tuohon yhden lauseen vitsiin saisi puhallettua uutta elämää, olisi keksiä sille tuore punch line. Moni yhtyehän tuohon on jo nokkelina heppuina vastannut soittamalla juuri sen Paranoid-kappaleen yleisön toivomuksesta. Eli se on jo nähty. Haluankin seuraavaksi nähdä, kuinka katsoja huutaa "Soittakaa Paranoid!", johon bändi vastaa siirtämällä oman settilistansa hetkeksi syrjään ja soittamalla koko Paranoid-ALBUMIN. Alkaen War Pigsistä ja päättyen kolmen vartin päästä Fairies Wear Bootsiin. Tämän jälkeen totta kai bändin oma setti jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se olisi hillitöntä samalla tavalla kuin Andy Kaufmanin komiikka on: viedään pahaa aavistamattoman yleisön odotusten pettäminen niin pitkälle, että se muuttuu hauskaksi. By the way, onnea sille, joka joutuisi tätä läppää varten opettelemaan Rat Saladin rumpusoolot.
Mutta sitä odotellessa siis. Jos jotku hullut ovat tämän jo ehtineet tehdäkin, osoittakaa ihmeessä sen yhtyeen suuntaan. Haluan nostaa heille hattuani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)