Jos pitäisi vastata, mikä on tällä hetkellä kuuminta hottia indie- tai alternative rockin kentällä, osaisin hädintuskin edes veikata. Ei varmaan The Strokes, kun palasi telakalta melko keskinkertaisella levyllä. Hmm... Foster the People, siihen nimeen muistan törmänneeni. Ehkä se? Tietämättömyyteni kielii, etten siis ole edelleenkään hipsteri, vaikka ajoittaiset musiikilliset hairahdukset ja silmälasieni tyyli siihen viittaisivatkin. Huh. Mutta joka tapauksessa minun mielestäni tämän hetken paras alternative rockia soittaa walesilainen Future of the Left.
Bändi koottiin vuonna 2005 juuri hajonneiden mcluskyn ja Jacrewin raunioilta. Diggailin aikoinaan myös mcluskya, mutta minun korviini FotL on musiikillisesti kuin kypsempi ja monisyisempi versio mcluskysta, joten sen bändin tuotantoon tuntee harvoin tarvetta edes palata. Ensimmäinen levy, Curses, ei vielä täysin vakuuttanut, mutta se toinen, Travels with Myself and Another, on yksi viime vuosien eniten kuuntelemiani levyjä. Ja juuri julkaistu Polymers Are Forever -ep jatkaa samaa hyväksi todettua linjaa. Ensi vuodelle povattu pitkäsoitto The Plot Against Common Sense onkin tällä hetkellä innokkaimmin odottamani levyuutuus vuodelle 2012.
Future of the Left on vielä turhan aliarvostettu ja suuremmalle yleisölle tuntematon yhtye. Aikoinaan mcluskya kyllä hehkutettiin tietyissä rockpiireissä kovastikin, mutta mielestäni FotL ansaitsisi vähintään saman kohtelun. Keulamies Andy Falkousin sanansäilä on edelleen yhtä vittumaista kuin mcluskyssa ja erilaisen kokoonpanon ansiosta soitto on sävykkäämpää. Tietysti jos The Plot Against Common Sense julistetaankin Pithcfork Mediasta Nuorgamiin asti ensi vuoden parhaaksi alternative rock -levyksi, vaaka kallistuu uhkaavasti sen puoleen, että olen sittenkin hipsteri. Olenhan kuunnellut yhtyettä jo vuodesta 2009, krhm...
Mutta sitä odotellessa. Vuoden vaihduttua lienee aika listata vuoden 2011 parhaat albumit. Ajan hermolla pysymättömyyden ja kaikkeen ehtimättömyyden takia lista tulee olemaan väärässä kuin pysähtynyt kello ja subjektiivinen kuin oma sielunvaellus, mutta sellaisen tulen joka tapauksessa tekemään.
Mutta tässä vielä vuoden viimeiset hyvät musiikit, s'il vous plait.
Horrorcore on genre, jonka sisältämää potentiaalia tavoitetaan varsin harvoin. Lyhyesti sanottuna se on siis hiphopin alalaji, jonka pimeät lyriikat ammentavat sisältönsä väkivaltaisesta kauhukuvastosta ja biitit ovat jatketta pelkistetyn karulle hardcore hiphopin suuntaukselle ja usein niissäkin lainataan ääniä kauhuelokuvista. Teoriassa resepti kuulostaa minun makuuni kerrassaan herkulliselta, mutta niin kuin itse kauhuelokuvissakin, lopputulos on harmillisen useasti joko halpahintaista shokeeramista tai liiallisen kielen poskeentunkemisen takia pelkkää rasittavaa hassuttelua.
Insane Clown Posse lienee genren tunnetuin ryhmä... ja eipä sitten siitä poppoosta sen enempää. Sen sijaan genren pioneereihin kuuluva Gravediggaz on jo ihan eri maata: hauska, mutta tarpeeksi oudolla tavalla synkkä, ettei siitä muodostu ongelmaa. Esham vaikuttaa myös olevan lajin parempaa valikoimaa, mutta hänen tuotantoon en ole vielä perehtynyt tarkemmin.
Mutta mitenkäs Suomessa? Voisi kuvitella, että Suomen piirien ollessa monta kertaa pienemmät, olisi hyvän horrorcoren löytäminenkin täältä paljon vaikeampaa. Mutta eipä välttämättä, sillä suomiräppihän voi tällä hetkellä vallan mainiosti, minun mielestä jopa paremmin kuin mikään muu genre täällä. Yksi artisti, joka on kunnostautunut omien tutkimusteni mukaan tässä parhaiten, on Petos.
Pienellä budjetilla tehdyt pari ensimmäistä soololevyä ovat vielä äänityslaadultaan vaatimatonta ja tyyliltäänkin perinteisempää gangstaa, mutta vuoden 2010 Toivo parasta pelkää pahinta on jo ehtaa tavaraa. Petoksen tuottaessa itse lähes kaikki biisinsä voi sanoa kehitystä tapahtuneen huimasti ja albumin sisältävän mainion painostavaa horrorcore-tunnelmaa. Ihan puhdasta horrorcorea se ei kuitenkaan ole, mies itse kutsuukin tyyliä horror funkiksi. Lyriikoissakin käsitellään Petokselle ominaisesti myös lähiöelämää ja yhteiskunnan tilaa.
Levyn paras kappale ruotiikin uutta maailmanjärjestystä ja valtamedian läpi puskemaa propagandaa, mutta biitti on sentään ehtaa horroria.
Levyn kohokohdista voisi nostaa vielä esiin toisenkin tapauksen. Eritoten loistava biitti ansaitsee erityismaininnan. Kappaleella myös vierailee Pikkupiru, jonka verse menee kieltämättä todella överiksi, mutta jotenkin sekin onnistuu toimimaan.
VAROITUS! SISÄLTÄÄ MM. TÄMÄNKALTAISTA RIIMITTELYÄ: "sun huoras kuollutta ruumista nussin ja mällit sen kurkust alas ravistan/ mut ei voi mitään ku meitsii vieläki panettaa/ pakko leikkaa huorast pillu ja perse irti ja mennä niit Piritorille panemaan"
Sivuprojektinaan Petos levyttää myös Papa Rassi-nimellä, joka onkin sitten jo ihan puhdasta horrorcorea. Ja ei oikeastaan edes hassumpaa. Papa Rassin levytyksillä Petoksen ääni on muunnettu matalammaksi, joka on suhteellisen yleinen kikka genressään. Ilmeisesti tarkoitus on saada räppääjä kuulostamaan vähemmän ihmismäiseltä ja uhkaavammalta, mutta usein se onnistuu kuulostamaan vain yritykseltä kuulostaa rankalta. Kieltämättä tässäkin tapauksessa se häiritsee hiukan, mutta ehkä Petos halusi tehdä eri taiteilijanimen lisäksi vielä isomman pesäeron "virallisiin" levytyksiinsä.
Kaiken kaikkiaan Papa Rassin paketti toimii kohtalaisen hyvin. Osittain siksi, että yksityisyydestään tarkasta Petoksesta ei tiedä kovin paljon. Hänet tiedetään isoksi alan elokuvadiggailijaksi, joka kyllä kuuluu positiivisesti Papa Rassin levytyksiltä. Ihan suoria lainauksia kauhuelokuvista hyödynnetään keskimääräistä enemmän ja meno on muutenkin varsin visvaista. Toinen asia, minkä Petoksesta voi sanoa tietävänsä varmasti, on se, että häntä ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Hän tekee mitä haluaa ja haistattaa sen jälkeen vitut sinulle päin naamaa, vaikka et vastaan sanoisikaan.
"Jos kaikki negatiivinen on positiivista, niin mä oon vitun hyvä jätkä" - Petos
Jos erityisesti 80- ja 90-lukujen alternative rock kuuluu suosikkigenreihisi, Steve Albini lienee tuttu nimi. Koska nimen takaa löytyvä mies on toiminut monen kyseisen genren keskeisimmän edustajan tuottajana vähintään yhdellä levytyksellä. Jos tämä ei vielä soita kelloja, niin sellaiset nimet kuten Nirvana, PJ Harvey, Jarvis Cocker, Pixies, Robert Plant, Cheap Trick ja Manic Street Peachers pitäisivät jo sentään olla tuttuja.
Mutta entäs sitten nimi Big Black? No, ei sekään nyt ihan mikään maailman obskuurein bändi ole. Mutta sen pitäisi olla paljon tunnetumpi kuin se on. Sen kaltaisilla ansioilla, kuin Big Blackilla tai Steve Albinilla oli, pääsee tuottamaan aikakautensa suurinta rockbändiä, Nirvanaa. Toki auttaa, jos on sitä ennen tuottanut myös Kurt Cobainin lempibändiä eli Pixiesiä ja luonut kaikilla uransa sektoreilla maineen määrätietoisena, innovatiivisena ja tinkimättömänä miehenä.
Määrätietoisuus. Innovatiivisuus. Tinkimättömyys. Tapauksen Big Black kohdalla määrätietoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki bändin toimintaan liittyvä tehdään itse ja eliminoidaan yhtälöstä kaikki mahdolliset välikädet, koska tiedetään niiden olevan turhia. Innovatiivisuudella luodaan bändille niin omanlainen soundi, että se toimii tärkeänä pioneerina noise rock-genrelle ja vaikutteena monelle myöhemmän sukupolven industrial-bändille. Tinkimätöntä taas oli se, miten epämiellyttävä Big Black halusi olla.
Steve Albinin sanoin on helppoa loukata nössöjä, mutta vaatii enemmän loukata oman piirinsä ihmisiä. Big Black soitti enimmäkseen punk-yleisöille, joille on usein ominaista esimerkiksi feministiset tai rasismin vastaiset arvot. Joten totta kai Albini latasi lyriikoihinsa ja lavaolemukseensa rutkasti flirttailua naisvihan ja rasismin kanssa. Tämän lisäksi lyriikat käsittelivät muun muassa perheväkivaltaa, pedofiliaa, murhia ja raiskauksia. Tabuja ei ollut. Sanat toimitettiin perille epämiellyttävällä meteliaallolla, jonka ominaisimpia elementtejä olivat tasaisen hyökkäävä rumpukone ja lasin riipimisen ääntä muistuttavat kitarat. Keikat sisälsivät myös suoraa vittuilua yleisölle, jonka ansiosta saattoi esimerkiksi saada eläinaktivistin toimesta verta heitetyksi päällensä kesken esityksen.
Big Black halusi viehättää omia aivojaan käyttäviä kuuntelijoita, jotka eivät tuomitsisi sitä heti ilman perusteellista bändin agendan analysointia. Pokerinaama ei tipahtanut hetkeksikään, jotta tunnelma keventyisi ja kaikki paljastuisi pelkäksi performanssiksi. Vastapuolen liekkeihin antoi varmasti lisää bensaa se, kuinka paljon Albini vaikutti nauttivan ihmisten järkyttämisestä. Mutta kukapa punkkari ei voisi sanoa samaa myös itsestään.
Jos puhutaan Big Blackista epämiellyttävimmillään, osoittava sormi osuu nopeasti debyyttipitkäsoitto, Atomizerin, avausraitaan Jordan, Minnesota. Kyseisestä kaupungista 80-luvun alussa paljastunut pedofiilirinki antoi inspiraation kappaleelle, jossa Albini astuu pedofiilin saappaisiin kertojana. Kappale alkaa uhkaavan mekaanisesti starttaavalla ja pysähtyvällä riffillä, jonka taukoja sävyttää Albinin imitoimat lapsen voihkaisut. Kappaleen keskiosa koostuu muutaman lauseen toistamisesta, sellaisten lauseiden kuten "This will stay with you until you die/And I will stay with you until you die". Loppuhuipennuksessa palataan introon, jonka tauot ovat nyt pidempiä. Taukojen kohdalla huohotetaan kiivaasti ja toistetaan kärsivän kuuloisesti lausetta "Suck daddy, suck daddy".
Keikoilla kappaleen outro saattoi venyä useiden minuuttien mittaiseksi ja tauot vinkuvan feedbackin saattelemana vielä piinaavimmiksi. Kuten voi nähdä ja kuulla Pigpile-livetallenteelta, jossa se esitellään muina miehinä yleisölle "This is the one everyone writes about".
Jos Big Blackin miinuksia haluaa etsiä, sellaiseksi voisi laskea levytysten epätasaisuuden. Vaikka bändin kahta pitkäsoittoa, etenkin Songs About Fuckingia, pidetään genrensä klassikkoina, jotkut kappaleista ovat niin häiritseviä, että olisi mahdotonta tehdä keskiverron pitkäsoiton mittainen albumi, josta osa ei kutistuisi näiden hirviöiden rinnalla.
Vai mikä levy pystyisi lunastamaan sen mammuttimaisen lupauksen, jonka äsken mainittu tai sellainen kappale kuin Kerosene, antavat? Samalta Atomizer-levyltä löytyvä Kerosene käynnistyy riffillä, joka saa kitaran kuulostamaan lähinnä kellopeliltä helvetistä. Pitkän intron jälkeen päästään säkeistöön, jota vallitsee lähinnä mörisevä basso ja nakuttava rumpukone. Tarina alkaa kertoa tappavan tylsästä pikkukaupungista, jossa kertoja on elänyt koko elämänsä. Siellä hän tulee myös kuolemaan. Jälleen lauseita toistetaan uudestaan ja uudestaan, pikkuhiljaa tarinan edetessä mainintaan nimensä kappaleelle antaneesta kerosiinista.
Jotain on tehtävä. Jotain on tehtävä.
Sitten jännitys laukeaa kertosäkeen viiltävän kitaran raiskatessa kuulijan tärykalvon ja laulajan pyytäessä kerta toisensa jälkeen sytyttämään hänet tuleen. Tämän jälkeen käydään läpi toinen säkeistö ja toinen kertosäe, jonka viimeinen sointu jää soimaan siksi aikaa, että ensikuulija luulee jo kappaleen olevan ohi. Sitten astuu kehiin kappaleen rumin osio, jolla ollaan jo kiusoiteltu kappaleessa aikaisemmin. Jos ei tätä edeltävää musiikkiakaan ole järin melodiseksi voinut kutsua, tässä ei ole siitä enää rippeitäkään. Riitasointuiset kitarat ja basso tuntuvat törmäävän väkivaltaiseen erimielisyyteen vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan rumpukoneen kanssa. Tämän kaaoksen päälle toistetaan hätäistä kysymystä: mitä nyt? Vain noin ruman osion jälkeen voi paluu kertosäkeeseen ja kehotus itsensä tuleen sytyttämiseen tuntua jopa helpotukselta ja luonnolliselta päätepisteeltä.
Kipu mielihyvän tuottajana. Kappaleen lyyristä aihetta voi verrata myös itse Big Blackin musiikkiin. Jos se ei ensikuulemalta kuulosta hyvältä, kannattaa kokeilla uudestaan. Tällä kertaa nosta äänenvoimakkuus reilusti kovemmalle. Yhtyeen luoma soundi pääsee oikeuksiinsa, kun viiltävät kitarat pääsevät huumaamaan korvia oikealla tavalla. Sattuu. Mutta niin ihanasti. Meteliä, sehän se on koko genren tarkoitus.
Niin ja tämä huumaavan loistava kappalehan tietenkin esiteltiin keikalla sanoin "This is a song Jerry Lee Lewis wrote before he killed one of his wives".
Big Blackin hajottua Steve Albini perusti tuota pikaa uuden bändin. Sanoitukset keskittyivät tällä kertaa tiukemmin seksuaalisuhteisiin, mutta näkökanta niihin pysyi yhtä tinkimättömän suorasukaisena kuin ennenkin. Naisvihasyytökset jatkoivat Albinin ympärillä pyörimistä ja keikkoja vastustettiin mielenosoituksin. Helpottaakseen vihamiesten ja -naisten löytämistä yhtyeen luo, sen nimeksi valittiin kaikkia miellyttävästi Rapeman.
Tammikuussa ilmestyy Leonard Cohenilta uusi albumi, tuttuun cohenmaiseen vaatimattomaan tapaan nimetty Old Ideas. Viimeiset pari tällä vuosituhannella ilmestynyttä levyä eivät ole olleet aiempaa tasoa hyvistä hetkistään huolimatta. Tämän yhdistettynä siihen, että sitä edeltävien yhdeksän studiolevyn ansiosta Leonard Cohen on minun lempiartistini, arkailin kuunnella uutta kappalemaistiaista pettymisen pelosta. Välilehti pysyi auki selaimessani jopa muutaman päivän, ennen kuin viimein kuuntelin sen.
Toivon, että koko levy ei ole näin vähäeleinen, mutta en voi valittaa tästä yksittäisenä kappaleena. Selväähän se, että objektiivisuus on kaukana siitä, kun kuuntelen uuden Leonard Cohen-kappaleen ensimmäistä kertaa, mutta minkäs teet. Kappaleen kuultuani jouduin pyyhkimään silmäkulmani kuiviksi.
Radioheadin vuonna 2007 julkaisema In Rainbows -albumi päättyy tuohon kappaleeseen. OK Computer (1997) ja Kid A (2000) muistetaan monesti nostaa vuosikymmeniensä parhaiksi levyiksi, mutta minun mielestäni In Rainbows ei ole pelkästään noita molempia parempi, vaan myös yksi parhaista levyistä rock-musiikin historiassa. Muistan, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa levyn läpi. Päällimmäinen ajatus oli "Häh, eihän tämä mitään Radioheadia ole, eihän tämä edes masenna minua?!" Sen jälkeen levy jäikin minulta unohduksiin pitkäksi ajaksi, kunnes noin vuosi sitten palasin siihen uudestaan. Ja ensimmäisiä ajatuksia oli tietysti, että mitä hittoa minä aikaisemmin olin ajatellut.
In Rainbows oli ilmestyessään lämpimin Radiohead-levy kymmeneen vuoteen. Niin sen orgaaniselta äänimaailmaltaan kuin Thom Yorken tavallista henkilökohtaisemmilta sanoituksiltaan. En tiedä, johtuiko sitten siitä, että vuonna 2007 oma elämäntilanne oli niin erilainen verrattuna viime vuoteen, mutta toisella yrittämällä ei ainakaan levyn tunnepitoisuus jäänyt huomaamatta. Tässä on kaipausta, on toivoa, on kiihkoa, päättäväisyyttä, lujaa tahtoa jne. Kappaleet saattavat alkaa sanoilla "I don't wanna be your friend, I just wanna be your lover". Tämä Yorke on kaukana siitä vuosituhannen vaihteen itseään ympäröivästä maailmasta vieraantuneesta humanoidista, joka lauloi prosessoidun äänen läpi sardiinipurkeista ja pyöröovista.
Mutta tämä levyn päätöskappale. Tunnustan, että minä en kestä tätä kappaletta. Viimeisen vuoden sisällä olen kuunnellut tämän suunnilleen 330 kertaa (kiitos tästä last.fm:n tilastot) eikä se ole menettänyt juuri yhtään voimastaan. Itken melko harvoin, mutta herkistyn kyllä helposti. Vähintään puolet noista Videotape-kuunteluista on ollut sitä, että olen ollut itkun partaalla, mutta olen juuri ja juuri hillinnyt itseni. Ja viime talvena kyynel tirahtikin useampaan otteeseen, kun kuuntelin sitä melko hillittömiä määriä oman ahdistuksen kourissa. Kahden ja puolen kuukauden ajan keskimäärin neljä kertaa päivässä, jos tilastoista lasketaan. Se on jopa minun mittapuullani aika hiton paljon. Ja vielä tänäänkin sitä kuunnellessa on ollut vaikeuksia pysyä viileänä. Ei ole oikeastaan olemassa toista kappaletta, joka kolahtaisi minuun näin henkilökohtaisesti.
Viheliäistä, että ne tiukimmin kolahtavat kappaleet ovat niin usein niitä henkilökohtaisesti kouraisivimpia. Miksen voisi vain tiedostaa kappaleen olevan hyvin rakennettu kokonaisuus ja arvostaa sitä akateemisen etäisesti. Mutta ei, sitä pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikka tietääkin sen kuuntelemisen masentavan itseään. No, ehkä se on kumminkin sieltä turvallisemmasta päästä, mitä tulee oman ahdistuksen käsittelykanaviin. Radioheadia kuunnellessa juolahtaa usein mieleen sitaatti High Fidelity-romaanista ja sen elokuvaversiosta.
"Did i listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?"
Mutta toisaalta. Sitä muistaa myös, mitä Rancid-yhtyeen Tim Armstrong laulaa Radio-kappaleessaan.
"Radio radio radio, when I've got the music, I've got a place to go."
1. Seurata keskustelua Lou Reedin ja Metallican Lulusta, vaikka tarkoitus oli jättää koko albumi omalta osaltani mahdollisimman vähälle huomiolle.
2. Antaa periksi houkutukselle ja kuunnella albumia ekaa maistiaista, The View-kappaletta, enempää.
3. Kuunnella koko levy alusta loppuun.
4. Pitää albumista ironisesti, koska se on hip.
5. Pitää albumista oikeasti.
6. Pahastua siitä, kuinka Metallica-fanit syytävät kaiken syyn levystä Lou Reedin niskaan.
7. Kirjoittaa miljoonan muun artikkelin, levyarvostelun ja muun kirjoituksen kaiulta kuulostava blogimerkintä siitä, kuinka kauheaa paskaa se on.
Ok, katsotaas:
1. Keskustelua olen seurannut jonkin verran.
2. Kuuntelin kaksi kappaletta, Pumping Blood ja Mistress Dread. Niiden valossa The View kuulostaa jopa aika kaupalliselta sinkkuvalinnalta.
3. Tähän en ole langennut vielä. Kuulemma siellä seassa on jotain valon hetkiäkin, joten ehkä joskus mielenkiinnosta niihin sorrun.
4. Vähän tekisi kyllä mieli.
5. En usko pystyväni. Albumi on konseptiltaan, muodoltaan ja mitaltaan sellainen kokonaisuus, jonka laisia kehtaavat yleensä yrittää vain taiteilijat, jotka ovat sekä hulluja että neroja. Jos vaikkapa Kanye West tai Werner Herzog pohjaisi seuraavan työnsä 1900-luvun alun saksalaisiin Lulu-näytelmiin, tulokset voisivat olla huikeita. (Itse asiassa, nyt kun nappasin nuo ensimmäisenä mieleen tulleet hullut nerot ja yhdistin ne tähän kontekstiin, en malta olla unelmoimatta, mitä Herzog ja West voisivatkaan saada aikaan yhdistäessään voimansa yhteisen musiikielokuvan tiimoilta...)
Näiden kyseisten herrojen kohdalla ongelma on siinä, että heitä ei uskalla oikein neroiksi tituleerata. Tai kyllähän Lou Reed on tehnyt, etenkin The Velvet Undergroundin kanssa, kappaleita ja jopa albumeita, joita voi nerokkaiksikin sanoa. Ja hullukin Reed on, se on varmaa. Mutta miehen sooloura on ollut jopa kultakausinaan todella epätasaista ja viimeisistä merkittävistä saavutuksista on jo yli neljännesvuosisata aikaa. Ja Metallica on toki myös tehnyt hyvää musiikkia, mutta neroja? Enpä usko. Joten tilanne on samankaltainen kuin jos Francis Ford Coppola tekisi ensi vuonna Kummisetä 4:n, pääosassa Eddie Murphy. Arvaatteko, kumpi on Lou ja kumpi Metallica?
6. Olen yrittänyt seurata keskustelua aiheesta pääasiallisesti sellaisilla sivustoilla ja foorumeilla, jossa Metallican suosimisesta Reedin yli on ollut keskimääräisesti pienempi vaara. Joten en ole juuri pahastunut. Eikä Reed itse ole varmasti vuosikymmeniin pahastunut siitä, että ihmiset häntä vihaavat.
7. Vuoden levytapaus, josta on jo melkein kaikki sanottu. Kinkkistä. Päädyin sitten tällaiseen kirjoitukseen, ettei bloggauskredibiliteetti katoa täysin suositun aiheen koskemisen pelosta. Tämän kummempaan en tällä erää rupea. Tässä toistaiseksi paras lukemani artikkeli Lulusta: http://www.grantland.com/story/_/id/7146312/lou-reed-metallica-album
PS. Näiden todisteiden valossa, epävireisesti laulaminen lienee nyt sitä kuuminta hottia avant-garden maailmassa? Metallica siis oli kuin olikin edelläkävijä St. Anger-levyllään. Perhana.
Sitä kirjoittaa musiikkiaiheista blogia, että saaisi kirjattua ylös omia ajatuksiaan musiikista, etteivät ne jäisi vellomaan päähän sellaiseksi abstraktiksi mössöksi, jota ei osaa pukea elegantisti sanoiksi tarpeen vaatiessa. Jos esimerkiksi huomaa vaivaantuneen small-talkin lomassa tilaisuuden kertoa keskustelukumppanilleen, mitä mieltä on siitä huvittavasta seikasta, että Television-yhtyettä tituleerataan samaan hengenvetoon sekä proto-punkiksi että post-punkiksi. Ja sitä kirjoittaa blogia, jotta saisi myös kanavan omalle pätemisen tarpeelleen. Ja musiikki on luonnollinen valinta sen ollessa niitä harvoja asioita, joista jopa kuvittelee tietävänsä jotain. Surullista olisikin, jos ei tietäisi. Musiikkia kumminkin kuluttaa mittakaavassa, joka jo melkein flirttailee addiktion kanssa.
Sitten sitä saa kuultavakseen Tom Waitsin tuoreen levyn Bad as Me. Edellinen virallinen studiolevy on jo seitsemän vuoden vanha, joten uutta on saatu jo tovi odotella. Tasavahvan uran jatkoksi oli vieläpä lupa odottaa jotain suurta. Albumin nimeä kantava sinkkulohkaisukin lupaili hyvää.
Sitä varaa hiljaisen lauantaisen koti-illan, jotta saa perehtyä albumiin sen arvonsa mukaisesti. Parin kuuntelun jälkeen levy kumminkin paljastuu aika tylsäksi tapaukseksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen en osaa sanoa yleensä minkään albumin kohdalla lähes mitään. Tällä kertaa ajattelin, että olihan siinä pari ihan svengaavaa biisiä (avausraidat ovat aina olleet Waitsin bravuureja), mutta artistin omilla kriteereillä aika perinteistä tavaraa. Toisella kerralla tuntui täsmälleen samalta. Ja lisäkuuntelulla perinteinen on muuttunut tylsäksi. Ei ole oikein hinkua kuunnella kuunnella lisääkään, niitä paria kappaletta lukuunottamatta. Waits on tehnyt tämän jo monta kertaa aiemmin ja yleensä paljon paremmin. Bad as Me-kappaleessa on sitä vimnmaa, jota olisi toivonut enemmänkin. Se antoi ensikuulemalta lähes samanlaisen lupauksen kuin aikoinaan Nick Cave teki ilmoittaessaan Grinderman-yhtyeensä tulevasta debyyttilevystä, jonka ensimmäiseksi maistiaiseksi saatiin hervottoman likainen No Pussy Blues. Ja tässä nyt toinen vanha ukko, joka näyttää, että kyllä täältä perkele vielä pesee.
Sitten sitä odottelee virallisia arvosteluja albumista saadakseen vahvistusta omalle arviolleen. Mutta ei. Arvostelut tietävät kertoa, että Bad as Me on parasta Tom Waitsia vuosiin. Se ei ehkä Waitsin ilmaisutyylin historian tuntien edusta mitään uutta, mutta sitä vasten biisimateriaali on auttamattoman loistavaa ja Waits elämänsä vedossa tulkitsijana. Kappaleet ovat kompakteja ja tehokkaita. Itse asiassa se saattaa olla parasta Waitsia sitten Rain Dogsin, joka on heittämällä Waitsin parhaita ellei jopa se kaikista paras.
Mokoma julkaisee akustisen levyn, nimeltään Varjopuoli. Huomasin julkaisun jo jonkin aikaa sitten Levykauppa Äxän sivuja selatessa, mutta biisilistaa tutkailemalla luulin sen olevan vain kokoelma, johon on laitettu perinteisesti yksi tai useampi uusi täkybiisi tosifanien houkutukseksi. Mutta ei, ne ovatkin Mokoman vanhoja biisejä vedettynä uuteen akustiseen muottiin. Tuo ylläoleva Sydän paikallaan on tosiaan se levyn ainoa täysin uusi kappale.
Sinänsähän tämä on yhtyeen kehityskaaren huomioiden suhteellisen luonnollinen veto. Mokoma on metalliyhtyeeksi sen verran maanläheinen poppoo, ettei tällaista albumia voi miksikään kuriositeettihassutteluksi haukkua. Akustisia keikkojakin on yhtyeen uralle mahtunut useampikin kappale ja niilläkin yhtyeen biisit on sovitettu sen verran uuteen kuosiin, että niiden julkaiseminen omana levynään on perusteltua. Ja edelsihän näitä thrash-painotteisempia vuosiakin parin hiukan iisimmän levyn rupeama.
Se, mikä tässä ei ole perusteltua, on näiden versioiden taso verraten alkuperäisiin. Yhden akustisen Mokoma-keikan olen nähnyt Ylen Areenasta tai joltain muulta videosivustolta, en enää muista tarkoin. Mutta sen muistan, että se ei silloinkaan kutitellut yhtään mitään höpöviisareita minussa. Kappaleet eivät yksinkertaisesti toimineet akustisessa muodossaan. Eivät muistaakseni edes ne balladit, joista osa kumminkin sijoittuu yhtyeen omassa tuotannossa jopa kärkipäähän. Jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan, kun säröt heivattiin pois. Marko Annalan lauluäänestä pidän hyvinkin paljon, mutta sekään ei tuntunut istuvan näin riisuttuun musiikkiin.
Youtubessa löytyy useammastakin albumin kappaleesta lyhyt esittelypätkä. Yksikään niistä ei herättänyt mielenkiintoa kuulemaan biisiä kokonaisuudessaan. Ne olivat yhtä kiltiltä kuulostavia kuin tuo sinkkulohkaisukin. Se on sentään varta vasten tehty tätä albumia varten, luulisi edes sen olevan jostain kotoisin, mutta ei. Anteeksi nyt vaan, mutta se tuo minulle pelkästään mielikuvan kesäisestä rippileirinuotiosta. Siellä se soljuisi yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos illanvieton yhteydessä ja unohtuisi aamuun mennessä. Kappale ei loukkaisi siellä ketään ja leiripastorikin voisi nukahtaa hymyillen, kun kuulisi sen joenrannalta päin vaimeana äänenä avonaiseen ikkunaansa.
Ei akustisen musiikin tarvitse tyystin särmätöntä olla, vaikka se jäisikin desibeleissä auttamatta metallin jalkoihin. Mutta tästä ei nyt oikein löydä särmää etsimälläkään. No, ilmeisesti tästä jotkut pitävät. Itse olisin odottanut ehkä laajamittaisempaa tyrmäystä fanien osalta, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun menen väärää puuta haukkumaan. Mielipiteet tämä kyllä jakaa, se on selvää. Youtuben kommentit Sydän paikallaan -kappaleesen ovat täynnä väittelyä puolesta ja vastaan. Ja totta kai olet 14-vuotias hevarijuntti, jos et ymmärrä tämän suurta kauneutta. No en vittu ole. Minulle tuottaa kyllä ihan yhtä paljon nautintoa Joni Mitchellin kiusallisen alastoman levyn tahtiin itkeminen siinä missä mosh pitissä itsekontrollin menettäminen ja seuraavana aamuna mustelmien kehosta laskeminen. Kuuntelen mieluummin hyvää musiikkia kuin huonoa. That's it.
Aikaisemmassa kirjoituksessani mollasin Mokomaa omalla imagollaan pelleilystä. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Mokoma ottaa kyllä tämän urakehityksen täysin vakavissaan, mikä on tietenkin positiivinen asia. Mutta itse alan olla pikkuhiljaa menetetty tapaus tätä yhtyettä fanittamaan. Tämä on jo kolmas julkaisu putkeen, joka on musiikillisesti minulle luvattoman suuri pettymys. Saatte pojat melko kovaan yrittää, että saatte minut seuraavasta levystänne kiinnostumaan.
1977-1983 pystyssä ollut Glenn Danzigin luotsaama horror punk-bändi. 1995 basisti Jerry Onlyn uudelleenlämmittelemä bändi, josta Danzig pesee tyystin kätensä. 2011 useita miehistönvaihdoksia kokenut bändi, joka porskuttaa eteenpäin Only ainoana (ainakin melkein) alkuperäisjäsenenään.
Ok. Siinä mahdollisimman harvalla sanalla kuvailtuna asiat, joista on väitelty tuhansin palstametrein bändin ystävien keskuudessa. Monet fanit tunnustautuvat nimenomaan Misfits (1977-1983)-faneiksi ja sanoutuvat irti sen jälkeisistä kokoonpanoista, jotka saavat tämän kyseisen kansanosan suussa monia leikkisiä kutsumanimiä kuten vaikka Newfits tai Shitfits.
Itse tunnustaudun uudemmankin Misfits-tuotannon ystäväksi. Toki Danzigin aikaisissa levytyksissä on se ihan oma jäljittelemätön tunnelmansa, joka koostuu Glennin vertaansa vailla olevista Evil Elvis -vokaalityylittelyistä, mainioista singalong-kertosäkeistä, tylyistä lyriikoista ja suttuisesta tuotannosta. Mutta mielestäni Uusfitsin American Psycho- ja Famous Monsters -pitkäsoitot jatkoivat vielä suhteellisen tyylikkäästi tätä perinnettä. Vaarallisuuden tuntu oli vähän karissut, kun levyt olivat paremmin tuotettuja ja Onlyn aikaista kristillisemmän asenteen myötä lyriikat olivat hitusen aiempaa kiltimpiä. Mutta Michale Graves oli hyvällä tavalla erilainen laulaja kuin Danzig ja levyillä on monia loistavia takavuosien hittien veroista täsmäasetta. Ja eivät ne lyriikat ihan puhtoisia tuolloinkaan olleet, kun horror punk-genressä kumminkin edelleen soittivat. "If I cut off your arms and I cut off your legs, would you still love me anyway?"-lauseella alkavaa kappaletta on ainakin minun vaikea vihata. Ja onhan se mainio biisikin.
No niin. Tämän jälkeen sitten Graves ja myös bändin legendaarisessa kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Doyle lähtivät kävelemään. Sen jälkeen bändi onkin haiskahtanut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän rahastukselta, kun sitä uutta materiaalia on saatu odotella ja odotella. Vuonna 2003 tuli toki Project 1950-albumi, jolla Only teki debyyttinsä yhtyeen päälaulajana, mutta levy koostui pelkistä Misfits-muottiin väännetyistä toisten säveltämistä popklassikoista. Osa versioinneista toimi paremmin, osa vähän vähemmän paremmin. Keikkaa on silti väännetty vanhojen hittien imussa vuosikaudet ja Misfits-tuotteistaminen on mennyt naurettaviin mittasuhteisiin jo kauan sitten. Itsekin näin tämän Onlyn vetämän poppoon elävänä vuonna 2008 Oulun Teatrialla. Nostalgiahuuruissa vastaanotettu hittiparaati, nousuhumala ja vimmainen mosh pitti jättivät hyvät fiilikset keikasta, vaikka objektiivisesti ajatellenhan se ei mikään kovin hyvä keikka ollut. Soundit olivat todella puuroiset, osa biiseistä vedettiin lähes tunnistamattoman nopeasti ja eihän se Only mikään erikoinen laulaja ole.
No, nyt on viimein tullut levyllinen uutta materiaalia Misfitsiltä, The Devil's Rain -nimen alla. Kuuntelin sen kerran läpi. Ja sen jälkeen vielä pari kappaletta uudestaan varmistuakseni mielipiteestäni niidenkin kohdalla. Levyllä ei ollut sitä yhden yhtäkään hyvää kappaletta ja yleismaku oli raivostuttavan sisäsiisti. Miten näin kilttiä levyä voi edes sanoa horror punkiksi? Hevisauruksessa on enemmän vaaran tuntua kuin tässä. Vanhoilla levyillä haisi veri, hiki, Kennedyn aivoroiskeet, Marilyn Monroen raadon kuivunut vagina, Saatanan porttolan huorat ja niin edelleen. En halua edes linkittää teille yhtään kappaletta todisteeksi, mutta uskokaa pois, uudella levyllä haisee vain ja ainoastaan muovi. Jumalauta, Hevisauruksen levyilläkin haisee sentään dinosaurukset!
Tässä sitä vanhaa kunnon meininkiä mieluummin, nauttikaa.
Pitkän tauon jälkeen Black Sabbathin toista täyspitkää kuunnellessa juolahtaa mieleen parikin asiaa.
Ensinnäkin, tämähän on hiton hyvä levy. Ei tämä pelkän Paranoidin ja Iron Manin voimalla taidakaan olla se bändin tunnetuin ja myydyin levy. Näiden kahden kiistatta kuluneen klassikon lisäksi levyltä ei löydy sitä yhden yhtäkään huonoa kappaletta. Jokaista Black Sabbathilta kuulemaani albumia olen pitänyt ainakin hiukan epätasaisena, mutta tämä taisi kiilata juuri suosikikseni yhtyeeltä.
Toiseksi, kappale Paranoid kuulostaa muuten edelleenkin hyvältä. Se on sopivan raikas ja iskevä tuulahdus War Pigsin möyryämisen ja Planet Caravanin leijailun välissä. Kontekstistaan irrallaankin se kuulostaa huomattavasti vähemmän kuluneelta, kuin etukäteen olisi odottanut. (Itse asiassa Iron Man tuntuu henkilökohtaisesti huonommin aikaa kestäneeltä kappaleelta.) Odotuksia tietysti kallisti tiettyyn suuntaan ajattelutapa, jossa tuohon kappaleeseen yhdistää automaattisesti sen kaikkien tunteman iänikuisen vitsin. En varmasti valehtele ainakaan kovin paljoa, jos sanon kuulleeni "Soita/soittakaa Paranoid!"-huudon useammin kuin itse Paranoid-kappaleen. Luulisi ihmisten kyllästyneen tuohon vitsiin jo aikoja sitten, mutta itsekin sain tuon huudon osakseni vielä vajaa vuosi sitten keikkaa soittaessa.
Tapa, millä tuohon yhden lauseen vitsiin saisi puhallettua uutta elämää, olisi keksiä sille tuore punch line. Moni yhtyehän tuohon on jo nokkelina heppuina vastannut soittamalla juuri sen Paranoid-kappaleen yleisön toivomuksesta. Eli se on jo nähty. Haluankin seuraavaksi nähdä, kuinka katsoja huutaa "Soittakaa Paranoid!", johon bändi vastaa siirtämällä oman settilistansa hetkeksi syrjään ja soittamalla koko Paranoid-ALBUMIN. Alkaen War Pigsistä ja päättyen kolmen vartin päästä Fairies Wear Bootsiin. Tämän jälkeen totta kai bändin oma setti jatkuisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se olisi hillitöntä samalla tavalla kuin Andy Kaufmanin komiikka on: viedään pahaa aavistamattoman yleisön odotusten pettäminen niin pitkälle, että se muuttuu hauskaksi. By the way, onnea sille, joka joutuisi tätä läppää varten opettelemaan Rat Saladin rumpusoolot.
Mutta sitä odotellessa siis. Jos jotku hullut ovat tämän jo ehtineet tehdäkin, osoittakaa ihmeessä sen yhtyeen suuntaan. Haluan nostaa heille hattuani.
Pidän vanhasta Metallicasta. Pidän vanhasta Lou Reedistä. En pidä uudesta Metallicasta enkä uudesta Lou Reedistä. Eli siis vanhasta Metallicasta ja vanhasta Lou Reedistä. Qué?
No, siis. Metallica ei ole minun silmissäni tehnyt ...And Justice for All -levyn jälkeen mitään kovin merkittävää. Eikä Lou Reed sitten New York -levyn. Molemmat näistä ilmestyivät 80-luvun loppupuolella ja molempien ura on pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena tähän päivään asti. Hetkensä urien myöhemmillä vaiheilla on ehkä ollut, mutta mistään huippusaavutuksista on turha puhua.
Hiljattain näiden artistien leireistä saapui tietoisuuteemme uutinen, että kyseiset herrat julkaisevat vuoden lopulla yhteislevyn. Kollektiivinen "Mitä vittua?"-tokaisu kaikui ympäri internetiä ja yhteisymmärrys toi yhteen molempin artistien fanit sekä yleisesti musiikkia kuuntelevat sivustakatselijat. Lähes kukaan ei osannut kuvitella, mitä hyvää tämänkaltaisesta yhteistyöstä voisi syntyä, ja hekin, jotka osasivat sen kuvitella, eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jotain osviittaa hämmentyneille ihmisille tarjosi tämä parin vuoden takainen video, jossa kaikki jammailevat sulassa sovussa Lou Reedin vanhaa hittiä:
Miltä tämä kuulostaa? No, itsellehän tästä syntyy heti ensimmäisenä mielikuva yläasteen autotallibändistä, joka pitää todella hyvänä ideana tehdä raskaasti rokkaava versio jostain vanhasta klassikkokappaleesta. Tämä on hyvin pitkälti sitä, mitä olisin saattanut oman bändini kanssa tehdä yläasteella, jos olisin vielä silloin tuntenut Lou Reedin musiikkia. Se ei groovaa, se ei rokkaa eikä tyyliratkaisu palvele alkuperäistä kappaletta oikein mitenkään.
Mutta ok. Reiluuden nimissä ei tyrmätä yhteistyötä vielä tämän perusteella. Metallican pojat ovat pitäneet Sweet Jane -kappaleesta ja halunneet esittää sen gaalassa. Rokkenroll, eihän siinä mitään. Tästä yhteydenotto Reedille ja todennäköisesti yhdet treenit ennen esiintymistä. Kiva juttu sinänsä, mutta eihän se ole ihmekään, jos tämä versio ei maailmoja järisytä. No ok, tämä versiointi sikseen. Saman reiluuden nimissä jatkaen voidaan vielä pohtia, että nämä kaksi erillistä tahoa, jotka eivät ole tehneet 20 vuoteen mitään erityisen hyvää, voisivat saada uutta pontta tällaisesta odottamattomasta päiden yhteen lyömisestä.
Spekulointi voi osittain loppua. Tältä albumilta on nyt kuultavissa yksi kokonainen kappale: The View by Lou Reed & Metallica
Öh, tämähän ei nyt ihan mene siihen paras mahdollinen skenaario-kategoriaan. Siinä on Lou Reedin puhevokaalit, Metallican käyttämättömät riffit-tynnyrin pohjalta kaavitut möyrimiset ja Lars Ulrichin ainaisesti kasassa pysymätön komppi. Eli oikeastaan sitä, mitä olisi voinut kuvitellakin sen olevan. Jääräpäisesti yhdessä tehtyä musiikkia, joka ei ainakaan tämän näytteen perusteella tarjoa mitään uutta, vaan juuri sitä vanhojen miesten väsynyttä jammailua.
Näin odottamattomalta yhteisprojektilta olisi halunnut odottaa jotain muuta. Edes ihan kunnolla pään lyömistä kattoon- kokeiluja, jotka olisivat paskuudessaan edes mielenkiintoisia, mutta ei tällaista puuduttavaa keskinkertaisuutta. Ajatellessa etukäteen, miltä levy olisi saattanut kuulostaa, palasi mieleeni aina Ilja Rautsin mainio kiteytys Southland Tales -elokuvasta: "Koko ajan pahemmin omaan perseeseensä katoava tarina on pakko katsoa loppuun asti ihan vain uskoakseen sen olevan oikeasti olemassa". Mutta ei, ehkä tämä ei olekaan levy, joka on pakko kuunnella alusta loppuun asti, että tietää mistä musiikkipiireissä puhutaan. Sehän kestääkin tietojen mukaan herranjumala 87 minuuttia!
Rajoja ei ole rikottu, uutta ei olla löydetty, kaikki voi jatkua ennallaan. Omaan perseeseen ollaan kyllä saatettu kadota, mutta jos siellä on näin tasaisen pimeää, niin minä en ainakaan taida jaksaa seurata perässä.
Mitähän perkelettä Mokomallekin ehti tapahtua kahden levyn välissä. Vuonna 2007 ilmestynyt Luihin ja ytimiin oli vielä varsin hyvä kattaus yhtyeen lanseeraamaa monesta eri metallin tyylistä ammentavaa soppaa. Mukaan mahtui pari hitusen keskinkertaisempaa kappaletta ja levyä leimasi pieni linjattomuus, mutta yksittäisissä biiseissä kurkotettiin paikoitellen jopa Mokoman uran korkeimpia huippuja. Minulla oli kovat odotukset vuoden 2010 keväällä ilmestyneelle Sydänjuuret-albumille ja menikin oikeastaan vuoden verran tajuta, kuinka pahasti se minut petti.
Tässä musiikkivideo Luihin ja ytimiin -levyltä...
... ja tässä Sydänjuuret-levyltä.
Ensimmäinen on suomalaisen metallin estetikkaan suht saumattomasti sopiva, mutta silti omantyylisensä video. Jälkimmäinen on metallivideoiden aggressiivisuutta parodioiva hassuttelu. Ei kai siinä mitään, mutta sitä edeltänyttä samalta albumilta lohkaistua Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) -videota leimasi myös samanlainen oman heviuskottavuuden tietoinen läskiksi vetäminen. Näiden kahden oman sinkun jälkeen Mokoma julkaisi yhdessä Petri Nygårdin kanssa yhteissinkun Sarvet esiin.
Petri Nygårdin.
Kun vakavasti otettava yhtye tekee yhteistyötä ei lainkaan vakavasti otettavan artistin kanssa, lähettää se tällä jonkin sortin viestin. Eikö Mokoma ota enää itseään vakavasti? No, en väitä sitä toistaiseksi, mutta ainakin se yrittää aika vahvasti alleviivaamaan toimillaan, että näin olisi. Viime vuoden Provinssirock-keikka yhtyeeltä tuntui myös olevan jotenkin enemmän yleisöä kosiskelevaa kuin aikaisempi heiltä näkemäni keikka. Heilutetaan iloisesti käsiä yhdessä kaikki, jooko? Jee!
Saattaa kuulostaa turhalta valittamiselta, mutta jotenkin tämän myötä on lopahtanut into siihen aikaisempaankin tuotantoon. Imagoleikkimisen nielisi ehkä vielä, jos tämä viimeisin, Sydänjuuret, olisi ollut hyvä levy. Se ei ollut. Paria hyvää kappaletta lukuun ottamatta se on rehellisesti sanottuna aika munaton paketti. Rankemmat palat jäävät lussuksi rutiinijyystämiseksi ja rockimmat kappaleet ovat jo ihan löysää tissinläpsyttelyä.
Toivottavasti seuraava levy on taas askel ihan eri suuntaan. Harha-askeleet musiikin suhteen sallitaan, mutta miksi tällaista suoranaista itsensä vähättelyä sen rinnalle? Mokoma on kumminkin heti pinnalle nousustaan asti ollut Suomen metalliskenen yksi leppoisimmista ja maanläheisimmistä yhtyeistä menettämättä kuitenkaan yhtään raakaa iskuvoimaansa. Siksi tämä viimeisin urakehitys tuntuukin niin turhalta. Harvoin joutuu sanomaan näin, mutta Mokoma on lähellä sitä pistettä, missä imago pilaa bändin.
Jontti julkaisee soololevyn "Yhden miehen kultti" ensi kuussa. Vaikka soololevynä se on ensimmäinen lajiaan, on Jontti kumminkin jo vanha tekijä Suomen hiphop-piireissä. Erinäisillä levyillä on esiinnytty tiuhaan tahtiin jo vuodesta 2001 lähtien lukuisilla kokoonpanoilla ja feattauksilla. Itselleni mies on parhaiten tuttu Jontti & Jodarok -yhteislevyltä Uuden ajan avaruususkonto, joka on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin tasainen, mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen paketti. Vaihtelevia tuloksia muodostaa sekin, että Jodarok ja Jontti ovat tyyleiltään tyystin erilaisia räppäreitä. Ensinmainittu nauttii piireissään laajaa arvostusta rennon flown'n ja laadukkaan riimittelynsä ansiosta. Jontin flow on paljon korvaanpistävämpi ja tapa laittaa sanoja peräkkäinkin on ihan eri maata.
Tässä Jontin viime viikonloppuna julkaistu sinkku. Riimit ovat välillä hiukan kyseenalaisia, välillä taas niitä ei ole ollenkaan. Ensimmäinen kuuntelu vakuutti lähinnä helvetin hienojen biittien ja vähintään yhtä hienon musiikkivideon takia, kun taas tuo riimittely kyllä särähti minun korvaan. Riimirakenteessa kirjoittaminen on omalla tavallaan itsensä rajoittamista. Lauseen perään pitää tulla lause, joka rimmaa edellisen kanssa. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka onnistuvat tuossa rajatussa karsinassa kertomaan minuun kolahtavan tarinan, joka myös rimmaa täysin kuulostamatta silti yhtään väkinäisesti kasaan kyhätyltä sanaseurapelin voittotulokselta. Olen kuunnellut hiphoppia jo pitkään, mutta oikeastaan vasta viime aikoina olen ruvennut syventymään genreen tarkemmin. Eniten minuun ovat yleensä kolahtaneet juuri sanoja virtuoosimaisesti pyörittelevät verbaaliakrobaatit tyyliin Eminem, Big Pun, GZA ja niin edelleen. Laitoin kuitenkin heti merkille tämän sinkun saaneen innostuneen vastaanoton, joten jatkoin itsekin kuuntelemista. Nyt usean kuuntelun jälkeen on pakko myöntää, että onhan tuo ihan pirun tiukka kappale.
Tällaiset artistit ovat usein niitä, joista kohistaan genrensä piireissä enemmän kuin jostain Palefaceista, voittivat ne kuinka monta Emmaa tahansa. Tyyli on omaperäinen ja lyyrinen anti sen verran periksiantamattoman idealistinen, että jyvät erotellaan heti ensikättelyssä akanoista. Ei tämä varmasti genreen vihkiytymättömälle paljon tarjoa. Itseäkään tuo aiemmin mainittu U.A.A.U-levy ei vielä vakuuttanut Jontin lahjoista, mutta nyt harkitsen jo ostavani tämän tulevan levyn sen ilmestyessään.
Näinhän se menee. Tarvitsin varhaisteininä Eminemin ruvetakseni tajuamaan räppiä taiteenmuotona. Eminem on aika vähällä kuuntelulla nykyään ja nykyään luukutetaan ihan muita artisteja. Jotain Wu-Tang Clanin levyjäkin piti pyöräyttää lukemattomia kertoja ennen kuin tajusin Ol' Dirty Bastardin ihanan hullun äpärätyylin viehätyksen. Kun tutustuu uuteen genreen, tarvitsee aina sen kevyen porttihuumeen alkajaisiksi. Sitten kun alkaa maistua jo liian tutulta, siirrytään kovempaan kamaan.
Jontti on sitä kamaa, joka saa näkemään asioita, joita ei ole ennen nähnyt. Ja kuin sitä toista samankaltaista douppia eli LSD:tä, sitäkin voidaan käyttää totuusseerumina, kuten Yhdysvaltain armeija sitä yritti menneisyydessä käyttää. Totuuksiahan se nimittäin puhuu, sota on sairautta. Huono trippi ehkä, but I'll take it.
Tehdäänpä alkajaisiksi selväksi yksi asia, ettei tätä tulkita väärin:
Minä PIDÄN Slayerista.
Yhden Slayer-kappaleen kun kuuntelee, sitä ajattelee sen olevan aika hyvää ja melko vimmaista thrashia. Sitten kuuntelee toisen kappaleen. Ja kolmannen. Kuunneltuaan kappaleita sieltä täältä yli 20-vuotisen uran taipaleen aikana julkaistulta 11 studiolevyltä, alkaa naurattaa. Ei yhdessä Slayer-kappaleessa ole vielä mitään hauskaa, mutta sitten on, kun ne kaikki muutkin on ihan justiinsa samanlaisia. Kappale alkaa nopealla sahausriffillä, jonka taustalla mäjähtää pari kertaa symbaalit. Sitten fillin jälkeen lähtee käyntiin Lombardon komppi, joka on aina sama nopea mätkytys, tempo jossain kahdensadan paikkeilla. Araya huutaa ensimmäisestä säkeistöstä aina loppuun asti ja varsinkin viime vuosina herran huutoäänikin on mennyt aiempaa hauskempaan suuntaan. Lyriikat käsittelevät suorastaan tarmokkaan peräänantamattomasti melkein aina sitä, kuinka perseestä uskonto on. Jossain vaiheessa huuto keskeytyy Hannemanin tai Kingin kitarasooloilla, jotka ovatkin varmaan Slayerin vitsiarsenaalin parhaat aseet. Muistan vieläkin, kun kuulin Angel of Deathin soolon ensimmäistä kertaa. Vaikka vähänkään thrashia kuunnelleena osaisi kyllä biisirakenteen perusteella ennustaa sen olevan pian kulman takana, se soolon järjettömyyttä alleviivaava stop and go- tapa, millä se pelataan esiin, on suorastaan hervoton. Repesin nauruun.
Nimenomaan nämä soolot ovat Slayerilla ihan omaa luokkaansa. Päätä tai häntää on turha etsiä, sillä ne ovat yhtä helvetin kaaosta. Ja kuten kaikki muutkin Slayerin käyttämistä tempuista, ne toistuvat aina biisistä toiseen samanlaisina tehden siitä loputtoman hauskaa. Ei vaikkapa "Älkää ny itteänne teloko!" ekassa sketsissä juuri naurattanut. Mutta sen toistuessa viikosta toiseen siitä tuli yleinen hokema, jolle naurettiin joka kerta. Jostain kumman syystä toiston toimiva voima pätee yllättävän moneen asiaan, huumorin ollessa yksi niistä. Sen tietävät niin Slayer kuin Kummelikin.
Mutta kuten jo ylhäällä sanoin, minä todellakin pidän Slayerista. Tuo yllämainittu Angel of Death on vahva ehdokas yhtyeen parhaaksi kappaleeksi. Mutta kyllä ne on aika harvassa ne biisit näiltä pojilta, jotka minä voin ottaa täysin vakavasti. On ne hassuja.
Oho. Tulipa odottamaani pidempi tauko kirjoitteluun, kun kuvausreissulla en saanut aikaiseksi kirjoitella (tämän nyt ei olisi pitänyt olla yllätys) ja reissun jälkimainingeissa menin kadottamaan mokkulani. No, ennen reissua tuli kumminkin jatkettua ajanviettoa musadokkareiden parissa katsomalla Until the Light Takes Us.
Dokkarissa keskitytään 90-luvun alun norjalaiseen black metal -skeneen. Eli ehkä viimeiseen kertaan musiikin historiassa, kun pienen alueen pioneereista kasvaa maailmanlaajuinen musiikki-ilmiö, jonka tekijöitä ei yhdistä pelkästään musiikkityyli ja siihen kuuluva estetiikka, vaan myös musiikin kanssa tiukassa symbioosissa elävä ideologia. Olkoonkin, että niistä ideologioista on sittemmin oltu niin monta mieltä, kuin on virvelin iskuja Mardukin levyllä. Siis aika monta. Ja vaikka black metal toki onkin äärimmäisen luonteensa vuoksi vääjäämättä marginaaliseksi jäävä musiikin muoto, ei sen merkittävyyttä ilmiönä voitane kiistää. Kysykää vaikka vuosina 1992-1996 palaneiden yhteensä 50 norjalaisen kirkon suntioilta.
Tällaisten ilmiöiden syntyminen nykypäivänä on hyvin epätodennäköistä. Ensinnäkin, eikö musiikista ole kaluttu kohta jo läpi kaikki järkevän kuuloiset muodot? Toiseksi, osittain juuri tuosta syystä musiikkikenttä on nykyään niin sirpaloitunut, että suurempia massoja koskettavaa musiikkia on vaikea luoda, kun musiikkidiggarit jakavat mielenkiintonsa niin monen alagenren pariin, ettei kovinkaan genrepätijä tahdo perässä pysyä. Ne nuoret, jotka olisivat 50-luvulla olleet perinteisen rock 'n' rollin kuuntelijoita, jakautuvat tänä päivänä leireihin, joissa kuunnellaan power violencea, mathrockia tai post-hardcorea. Näin pintaa raapaistakseni.
Toinen asia, mikä palasi mieleen Until the Light Takes Us -dokumenttia katsellessa, oli nykymusiikin "turvallisuus". Muistan vielä ajan, kun olin yläasteikäinen ja metallimusiikki ei ollut niin yleisesti hyväksyttyä kuin nykyään. Kaverin levyltä c-kasetille kopioitu Panteran The Great Southern Trendkill oli niin ankaraa tylytystä, että hyvä jos kykeni yhdeltä istumalta kokonaan kuuntelemaan. Pari vuotta sitten kulkiessani vielä aamuisin bussilla kouluun, kuulin useasti ala-asteikäisten lasten puhuvan lempibändeistään ja vertailevan mp3-soittimiensa musiikkikirjastoja. Puheissa vilahteli sellaisia nimiä kuin Disturbedia ja Slipknotia. Ei puhettakaan, että itse olisin ala-asteella Slipknotia kuunnellut! Metallica oli silloin rankinta metallia mitä kuuntelemaan pystyi ja viimein yläasteella Slipknotin S/T-levyn aloituskappaleen ensimmäisen kerran kuullessa, tiesin kyllä pitäväni siitä, mutta se tuntui silti aluksi vaikealta palalta sulatettavaksi.
Nykyään musiikissa ei ole tätä vaaran tuntua enää. Ne bändit, jotka eivät minua hätkähdytä minua näin aikuisena, ovat jo nuorillekin peruskauraa. Lapset altistuvat metallille jo ala-asteella ja äärimmäisimmätkin lajikkeet löytyvät kyllä viimeistään silloin, kun nämä piltit saavat netin käsiinsä. Tästä huolimatta voin silti sanoa pitäväni vaikkapa Cannibal Corpsesta, mutta se tietty vaarallisuus uupuu, joka on kuitenkin vielä hetki sitten ollut olennainen osa tietynlaisten bändien viehätystä. Nyt kaikki on niin helposti saatavilla ja useimpien bändien jäsenet ovat avoimesti mediassa esiintyviä henkilöitä, jotka paljastuvat kulissien takana ihan normaaleiksi ihmisiksi. Jopa nämä 90-luvun mystiset satanistit antavat haastatteluja hymyillen kameralle ja kirjoittavat omilla nimillään blogeja. 15 vuotta sitten olisi varmaan pelottanut ihan saatanasti tavata Varg Vikernes, Burzum-nimen alla varsin visvaista black metallia levyttänyt mies, joka tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan Mayhemin kitaristin, Euronymousin, murhasta ja kolmen kirkon tuhopoltosta. Nyt näen hänet varsin täysjärkisen oloisena antamassa haastattelua Until the Light Takes Us -dokumentissa ja hän tuntuu kuin keneltä tahansa meistä.
Kyllä minä voisin tämän miehen kanssa vaikka teekupposen juoda.
Tulipa katsottua puolivahingossa kaksi musiikkidokumenttia suunnilleen päivän sisään. Ensin Daniel Johnstonista kertova The Devil and Daniel Johnston, jonka katsoin ehkä kuudetta kertaa. Toisena taas Anvil! The Story of Anvil, jonka olen onnistunut aiemmin missaamaan, mutta hyvä, että otin nyt asiakseni katsoa!
Daniel Johnston on artisti, jonka levytetty tuotanto on sanalla sanoen epätasaista. Miehen innokkaimmat fanit tosin väittävät toista, mutta kamoon. Oikeasti. Johnstonin tyyliin kuuluu töksäyttää kaikki sanottava ilman minkään sortin suodattimia niin suoraan kuin vain suinkin voi. Toisinaan se tekee Johnstonin musiikista sydäntäsärkevän raakaa, mutta huonoimmillaan se on vain vaivaannuttavaa. Joka tapauksessa, puutteistaan huolimatta Johnston on yksi suosikkiartisteistani ja dokumentti onnistuu kohtuullisesti kertomaan miehen tarinan, joka on kuin hänen musiikkinsakin: sydäntäsärkevä, yllättävä, vaivaannuttava ja loputtoman mielenkiintoinen. Mutta silti se ei onnistu vetoaamaan minuun yhtä vahvasti kuin pelkkä Johnstonin äänen kuuleminen kehnosti nauhoitetulta levytykseltä. Eikä yhtä vahvasti kuin...
...Anvil! The Story of Anvil. Osasin odottaa viihdyttävää dokumenttia arvioiden perusteella, mutta näin hyvään en ollut varautunut. Tiesin suunnilleen myös millaista musiikkia Anvil soittaa: 80-lukulaista metallia Whitesnaken ja kumppaneiden hengessä. Eli musiikkia, joka ei juuri minun sydänalaa kutittele. Mutta jokin tässä peräänantamattomien kanadalaisten tarinassa silti kosketti. Steve "Lips" Kudlow ja Robb Reiner ovat olleet ainoina jäseninä alusta loppuun mukana ja 30 vuoden he ovat yrittäneet huonolla menestyksellä saada bändiään kuulluksi pysyen kokoajan uskollisina tyylilleen. Dokumentti kuvaa mm. heidän Euroopan kiertuetta, joka on järjestetty amatöörimäisesti ja tästä johtuen he päätyvät välillä soittamaan viiden ihmisen yleisölle.
Anvil on ollut mainio aihe dokumentin tekijöille, koska heidän kauttaan elokuvassa onnistutaan kertomaan monista asioista, jotka ovat useille bändeille arkipäivää. Kiertue-elämän vastoinkäymiset, yrittäminen pysyä relevanttina jatkuvasti muuttuvassa musiikkikentässä, rock 'n' roll-elämäntyylin ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeus, bändikavereiden keskinäinen veljeys, ja pyyteetön rakkaus musiikkia kohtaan. Etenkin kaksi viimeistä asiaa olivat ne, jotka elokuvasta vahvimmin jäivät mieleen. Vaikka menestystä ei kuulu eikä näy, Lips ja Robb painavat eteenpäin vuodesta toiseen soittaen heidän rakastamaansa musiikkia. Molemmat uskovat musiikkinsa, itseensä ja toisiinsa. Siinä se. Vaikka Lips onnistuu dokumentin aikana olla välillä aika ärsyttäväkin vouhottaja, on tuollaiseen peräänantamattomuuteen ja vilpittömään välittämiseen vaikea olla suhtautumatta empaattisesti.
Anvil! The Story of Anvil on siis todella hyvä dokumentti. Mutta toisin kuin useat musiikkidokumentit, se ei innostanut minua perehtymään yhtyeen musiikkiin sen enempää kuin aiemminkaan, kun bändin edustama tyyli ei vaan kolise. Mutta sitä enemmän kunniaa vaan elokuvantekijöille, kun onnistuivat vetämään minut silti niin hyvin koukkuun. Teos liittyykin minun listoilla samaan joukkoon kuin toiset mainiot musiikkidokumentit Hated: GG Allin and the Murder Junkies ja Some Kind of Monster, joissa dokumentti on parempi kuin itse dokumentoitava yhtye. Hatedista on turha etsiä mitään näin koskettavaa, se on vain rosoisen loistava ja tolkuttoman hauska katsaus tietyn alakulttuurin sekopäisimpään soihdunkantajaan. Some Kind of Monster taas on kiehtova kurkistus megabändin kulissien taa, ja vaikka se sisältääkin paljon bändin jäsenten välistä draamaa, elokuva onnistuu lähinnä naurattamaan paljastaessaan Metallican miespojat lapsellisiksi torailijoiksi. Anvilin seuraaminen toki nauratti myös paikoin, mutta olin myös vilpittömästi iloinen heidän onnistumisistaan.
Kyllä, nämä 50-vuotiaat rumat hevarit saivat minut itkemään.
Cobalt on kahden ihmisen, Phil McSorleyn ja Erik Wunderin, black metal -yhtye Coloradosta. McSorley hoitaa kitarat ja vokaalit, Erik Wunder rummut ja bassot. Ja vaikka vain kahden ihmisen black metal -yhtye kuulostaakin paperilla ohuelta reseptiltä, enempää ei tässä tapauksessa todellakaan tarvita. Ensinnäkin yhtyeen soundipolitiikka on niin munakasta, että sitä kuunnellessa nappaa ihan omistakin nivuksista. Miehet saavat sellaisen uhmaa uhkuvan metallitornadon pyörimään, että harva bändi kykene saavuttamaan yhtä raskasta moukaroinnin astetta. Varsinkin rumpujen jylhä pauke saa pään nyökyttelemään musiikin tahtiin vihaisesti, mutta hyväksyvästi. Olkoonkin, että livenä he eivät materiaaliaan soita, vaan Cobalt on ainakin tähän päivään asti ollut puhtaasti studiobändi.
Ihan perinteistä black metallia he eivät toki soita. Progressiivinen black metal on ehkä helpoin termi kuvaamaan yhtyeen tyyliä. Jossain yhteyksissä olen nähnyt bändiä kutsuttavan war metalliksi, mutta itse en ole perehtynyt tähän alagenreen sen kummemmmin, joten jätän sen puimisen sikseen. Tässä vaiheessa myönnettäköön myös, että olen toistaiseksi tutustunut vain yhteen levyyn, Eater of Birds, joka on heidän toisiksi uusin tuotos. Lukemani perusteella uusin levy Gin onkin jälleen monella tapaa erilainen lähestymistapa black metalliin. Eater of Birdsilla ainakin bändin soitossa on bläkkispaahtamisen lisäksi aika ajoin elementtejä myös doomista ja groove metallista. Välillä taas rokkenrollahdellaan niin punkahtavasti, että saman riffin voisi kuvitella vaikkapa Backyard Babiesin repertuaariin. Hengähdystauoiksi metallisempien makupalojen väliin on ripoteltu akustisia instrumentaalivälisoittoja.
Saattaa kuulostaa näin jopa hiukan sekavalta, mutta sitä se ei todellakaan kuunneltuna ole. Soitto kulkee eteenpäin niin orgaanisesti, että kuunnellessa unohtaa täysin perinteisen tavan jakaa kappaleita a-osaksi, b-osaksi ja niin edelleen. Progressiivisessa musiikissahan tämä osiinjako on luonnolisesti muutenkin harvinaisempaa, mutta monien tämän levyn parhaiden kappaleiden kohdalla ei edes osaa sanoa, milloin osa vaihtuu yhdestä toiseen. Kuin huomaamatta hypnoottinen heimorumpumätkytys kasvattaa hitaasti intensiteettiään päätyen lopulta kaiken alleen tuhoavaksi riffihöykytykseksi. Välillä on ehtinyt riffi muuttaa muotoaan useaan kertaan ja tahtilajikin vaihtua.
Hitto, ei Cobaltia edes välillä ajattele kahdesta soittajasta koostuvaksi yksiköksi - se on vain jatkuvasti muotoaan muuttava hirviö, joka rynnii epäröimättä eteenpäin tuhoten kokonaisia kaupunkeja päästäkseen kimppuusi. Cobalt on niin kova, että jos se voisi materialisoitua käteen mahtuvaksi esineeksi, haluaisin heittää sen täysillä seinään vain nähdäkseni, kuinka paljon vaurioita seinä siitä ottaa.
Yritin olla tekemättä tästä levyarviota, mutta kuten sanottua, olen toistaiseksi kuunnellut vain yhtä bändin levyistä. Enkä kehtaakaan toiseen vielä hetkeen tarttua. Rakastuminen on raskasta ja aikaa vievää puuhaa, oli kyseessä sitten ihminen tai artisti. Rakastumisen kohde on kokoajan mielessä ja oleellisiin askareihin on vaikea keskittyä. Jos vaikkapa tämä Gin paljastuu yhtä kovaksi kuin Eater of Birds, enhän minä saa kohta mitään aikaiseksi.
Tässä kappale, jonka itse kuulin yhtyeeltä ensimmäisenä.
Aloitanpa tämän blogin yhtä simppelisti kuin John Lennon aloitti soolouransa. En yhtä tehokkaasti, en, mutta sen petraamiseen nyt on varaa vielä kaikki aika maailmassa. Nyt on pääasia saada käynnistettyä tämä blogi ja säännöllistä muistuttavakaan kirjoitusrytmi. Kas näin:
Lennonin John. Oli ihan suhteellisen kova jätkä muuten. Jätkä on ensin maailman suosituimman ja arvostetuimman bändin johtohahmo. Sitten hän eroaa bändistä ja julkaisee soololevyn, jota ei tarvitse kuunnella edes ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Avausraita Mother on nimittäin raa'assa simppeliydessään heti vavahduttavampaa kuin mikään sitä ennen The Beatlesin levyttämä. Joten tässäpä nämä Lennonin lämpimät terveiset vanhoille bändikavereille, enjoy:
